Tekstin tuottaminen Raimo Kovanen: Pikaluottotoimijoiden toimintakenttä ja toimijoiden kirjava toimintakulttuuri näyttäytyvät valvontaviranomaisten valvonnan ja sääntelyn osalta varmaan vähintäänkin haastavilta. Mielestäni valvontatoimenpiteiden riski-perusteisuus ei toteudu: Pikaluottotoiminnan volyymiin [päässyt laajentumaan vähän salaa] nähden valvontaorganisaatio on ”melko kevyt”, toimijat ovat `oivaltaneet` valvonnan olevan valikoivaa, jossa on tukeuduttu huomattavan paljon muiden toimijoiden [kuin viranomaisvalvonta] ´valvontakykyyn´: Kuluttajat, tuomioistuimet jne. Kun virallista valvontaa ei ole voitu kohdistaa riittävästi eri valvonta-alueille, eikä viranomaisvalvonta ole ollut kokonaisuudessaan riittävää ovat valvottavat `tukeutuneet` omavalvontaan perustamalla Suomen Pienlainayhdistys ry:n.
Viranomaisvalvonta on puuttunut pikaluottotoimintaan vasta esille tulleiden sääntelyrikkomustodisteiden perusteella tosin lainsäädäntökin on ollut, vuosina 2005-2010, hyvin ”minimaalista” jonka vuoksi toimijoille on jäänyt aikalailla vapaat kädet luoda toimintatavat lähes haluamallaan tavalla, jossa viranomaisten valvontakoneisto ja -menetelmät eivät ole pysyneet Hyvän valvonnan -kriteeristöllä riittävällä tavalla mukana. Valvojilla ei ole ollut [2005-2010] riittävän tarkkaa tietoa siitä millaisia valvontakeinoja ja menetelmiä he voisivat käyttää. Mielestäni juuri luottotoiminnan valvottaviin kohdennetut valvontaresurssit suhteessa toimijoiden riskitasoon eivät ole olleet [2005-2010] riittävällä tasolla.
Pikaluottotoiminta on muodostunut heterogeeniseksi ja valvontakoneisto ei ole pystynyt, resurssien niukkuuden vuoksi, riittävästi puuttumaan yksittäisen toimijan toimintaan riittävän ajoissa, koska valvontatoimintaa on kohdennettu yleiseen toiminnan riskillisyyteen. Mielestäni edellisestä voidaan vetää johtopäätöksenä se, että valvontatoiminnan riskikeskeisyys ja suhteellisuus eivät ole olleet ´balanssissa´ toimijoiden riskitasoon nähden. Kuten totesin tässä aikaisemminkin: Valvottavat ovat oppineet tuntemaan valvojan valvontatoimenpiteet ja sen seurauksena valvottavat ovat pystyneet rakentaman oman toimintakulttuurinsa lähes oman halunsa mukaisesti.
Valvontaviranomaiset ovat `heränneet` pikaluottotoimintaan liittyvien todellisten riskien olemassaoloon vasta vuonna 2010, siihen saakka tietoa valvottavista on toki kerätty/kertynyt, mutta toiminnan valvonta on tapahtunut jälkikäteen puuttumalla epäkohtiin. Vuoden 2010 jälkeen valvontaviranomaiset ovat alkaneet `rakentaa` selkeää pitkän aikavälin visiota valvonnan täytäntöönpanotavoista ja täytäntöönpanorakenteista ja siitä kuinka valvonnan täytäntöönpanoa ja valvontaa tulisi kehittää. Mielestäni vasta tällöin alkoi rakentua valvontaviranomaisten ns. pitkän aikavälin visio riskien paremmasta tunnistamisesta ja arvioinnista, sekä uusien valvontakeinojen ja toimenpiteiden kehittämisestä. Nyt valvontaviranomaiset alkoivat laatia ja julkaisivat ohjeita ja ohjeistuksia, jotta valvottavat pystyisivät helpommin selvittämään itselleen, mitä vaatimuksia sääntely heihin kohdistaa ja mitä heiltä odotetaan. Yhtenä sääntelyn noudattamisen edistämisen keinona on myös ollut korostaa viranomaisen velvollisuutta ja edistää tiedon tuottamista omasta toiminnastaan ja omaan toimialaan liittyen.
Valvontaviranomaisten tehostaessa valvontatoimintaansa pikaluottoyhtiöiden `omavalvontayksikkö` Suomen Pienlainayhdistys ry päätti lopettaa toimintansa vuonna 2013. Pikaluottotoiminta on ollut valvontaviranomaisten erityisen huomion ja tehostetun valvonnan kohteena useamman vuoden 2010 lainsäädäntömuutosten jälkeen. Viranomaisten huomion ja valvonnan tehostamisesta huolimatta, sekä reagoivan täytäntöönpanon ja reagoivan valvonnan taustalla olevasta ajatuksesta valvojan ja valvottavan pitkäaikaisesta `suhteesta` eivät ole tulokset kuitenkaan toteutunut toivotulla tavalla, koska valvottavien oma halukkuus olla noudattamatta sääntelyn ehtoja nostaa edelleen riskiä haitallisen toiminnan jatkuvuuden todennäköisyydestä ja siitä aiheutuvien haittojen yhä suurenemisesta.
Pikaluottojen valvontaan tarkoitetussa lainsäädännössä, joista mainittakoot muun muassa hallintolainkohta [HL 434/2003 2 §], jossa säädetään hallintolain `hyvistä perusteista` nostaa esiin implementaatioon liittyviä monia ongelmia. Niistä vaikuttavin lienee ns. ´sisäänrakennettu ongelma´ = säädöksiä toteuttavat eri viranomaiset, tuomarit ja kohdetahot kuin lainvalmistelijat. Julkisuuslaissa [621/1999] on säädetty, että viranomaisen on tiedotettava toiminnastaan ja palveluistaan sekä yksiköiden ja yhteisöjen oikeuksista ko. toimintaan ja toimialaan liittyen. Pikaluottomarkkinoiden toimintaa valvovat mm.: Kilpailu- ja kuluttajavirasto, kuluttaja-asiamies, Etelä-Suomen aluehallintovirasto, joiden valvontastrategiat mielestäni poikkeavat toisistaan, samoin mielestäni valvonnan `hajauttaminen` ei tue valvojien ammattimaisuutta.
Onko valvoja tiukka vai armelias? Valvooko valvoja `kirjaimellisesti` vai `säätelyn hengessä` pyrkiikö valvoja selittämään säätelyn ehtoja vai arvioiko hän ehtojen noudattamista poliisimaisesti? Se kuinka eri valvontaviranomaiset saavat tietoa toistensa valvontamenetelmistä/-strategioista ennakoivasti näyttäytyy aiheeseen liittyvän materiaalin mukaan olevan koko lailla ohutta. Edellä kuvatun perusteella voin vetää johtopäätöksenä, että DREAM -kehikko viranomaistoiminnan kehittämisestä pikaluottomarkkinoiden valvonnassa on vasta [raportin ikä huomioiden] enintään `hautumisvaiheessa`, sillä valvontaresurssien kohdentaminen riskikeskeisyyden ja suhteelisuuden [suhteellisuusperiaate] mukaisesti ei toteudu, vertaa HL [24/2010], laki Kilpailu- ja kuluttajavirastosta [661/2012, 7 §] sekä Hallintolaki [HL 6 §]. Lisäksi valvottavien sääntelyn noudattaminen toteutuu heikosti, vaikka valvottavien tietämättömyys ja kyvyttömyys eivät voi enää kesäkuun 2013 jälkeen nousta valvontarikkomusten merkittäväksi tekijäsi, vaan merkittävä tekijä on valvottavien haluttomuus noudattaa sääntelyä.
Valvottavilla on myös pyrkimyksenä aina löytää uusia `porsaanreikiä` bisneksensä toiminnan jatkuvuudelle. Valvojien ammatillisuuden toteutumisen, sekä ammatillisuuden riittävän tason olemassaolon suhteen en voi yhdistää pikaluottomarkkinoiden valvontatoimintaa OECD:n kriteeristöön, jonka mukaan valvojien on oltava riittävästi koulutettuja (substanssi, mutta myös valvontatoiminta laajemmin) ja johdettuja valvontaesimiehen toimesta, tällöin saadaan tehokkaammin valvottavat noudattamaan heihin kohdistettua sääntelyä. Lisäksi valvojien on tunnistettava tekniset vaatimukset, osattava tunnistaa ja arvioida riskit, osattava hyödyntää toimintatapoja, joilla edesautetaan sääntelyn noudattamista, ohjeistusta, neuvontaa, ongelmien ratkaisutaitoja, sekä tunnistamaan valvonnankohteena olevien yritysten toimintatavat. Kun ja jos edellä mainittu Hyvän valvonnan -valvontakriteeristö olisi ollut pikaluottotoiminnan alusta saakka kunnossa eivät pikaluottomarkkinat olisi päässeet ryöstäytymään valvojien `käsistä` niin kuin vuosina 2005-2010 on päässyt käymään.