Sosiologia on tapa nähdä maailmaa. Arkielämässämme selitämme ja tulkitsemme oikeuttamme omaan ja muiden toimintaan indikoimalla intresseihin ja päämääriin: intressin ajatellaan olevan tietoinen päämäärä, johon ihminen/organisaatio pyrkii. Ajattelen intressiselityksen olevan koko lailla arkinen päämääräselitys, joskaan toimintaamme liittyvästä intressistä ei välttämättä tarvitse olla aina edes tietoinen.
Yksi sosiologian osa-alue on tiedonsosiologia, joka tutkii –> kuinka tieto, ajattelutavat, uskomukset ja totuuskäsitykset syntyvät, levittävät vaikutusvaltaa ja muotoutuvat tietyissä yhteiskunnallisessa ja historiallisessa kontekstissa. Siis tiedonsosiologian ajatellaan avaavan näkemystä –> miksi tietyt käsitykset ovat tiettynä aikana ja/tai tietyssä ryhmässä hyväksyttäviä ja/tai itsestäänselvyyksiä.
Kun Eurooppalaisessa yhteiskunnassa 1800-luvun lopulla elettiin teollistumisen ja kaupungistumisen murrosta koki, sosiologia ensiaskeleensa, jonka [eurooppalaisena] isänä pidetään ranskalaista Emile Durkheimia [1858-1917]. Sosiologia tutkii yhteiskunnan rakennetta ja sosiaalista toimintaa teoriassa ja käytännössä –> kyseessä on laaja-alainen yhteiskuntatiede.
Sosiologiassa yhtenä sosiaalisen toiminnan selittävänä tekijänä esiintyy intressi -sana tai pikemminkin intressin käsite, johon liitetään ajatus etujen objektiivisuudesta, siis intressi on sosiaalinen käsite. Tieteellinen kirjallisuus ja keskustelu liittävät intressin -käsitteen yleensä taloustieteisiin.
Nykyään sosiaalitieteiden [=tässä sosiologinen etnografia] painopiste kohdistuu enenevissä määrin analysoimaan [pohtia] yksilön toimintaa osana sosiaalista kokonaisuutta ja sen vaikutusta yksilöön ja yksilön tekemiin valintoihin –> ´oma ego pelissä´.
Tiedonsosiologia tuntee sosiaaliset intressit, jotka tarkastelivat jo 1800-1900 lukujen vaihteessa em. koulutettujen valkokaulustyöläisten intressejä. Sosiologiassa, jossa tarkastelukohteena on ihmisten välinen vuorovaikutus, intressin -käsitteellä tarkoitetaan latinankielistä perusmuotoa ´inter essee´, joka tarkoittaa suomenkielistä sanaa `välittää`.
Sosiologinen intressin -käsite keskittyy ehkä enemmän instituutioiden ja toimijoiden väliseen vuorovaikutukseen. Tässä tekstissä intressin -käsite koskettelee myös ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta `oma ego pelissä` -näkökulmasta ajatuksella: sosiologia on yhteiskuntatiede –> kohteena on ihmisten keskinäinen vuorovaikutus. Ihmisten keskinäinen vuorovaikutus tunnetaan myös käsitteellä sidosryhmävuorovaikutus.
Talousteoria näkee ihmisen egoistisena, jonka tavoitteena on maksimoida omaa etuaan. Tämä on yksi motivoiva tekijä, miksi aika useasti ´sosiologinen näkemys´ kallistuu enemmän taloussosiologian alueelle –> pyrkii yhdistämään taloudelliset intressit sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisen toiminta nähdään sosiaalisena toimintana, jonka intressinä on tuntea taloudelliseen käyttäytymiseen ja siihen liittyvään toimintaan yksilön henkilökohtaiset suhteet ja sosiaaliset rakenteet sekä, niihin kohdistuvat painoarvot.
Yhteiskunnassa intressit tulevat ilmi statusta ilmentävän toiminnan kautta. Weberin [1864-1920] vuosina 1915-1919 kirjoittaman esseen [tarkka ajankohta tuntematon]: Class, Status, Party mukaan intressin -käsitteellä on merkittävä rooli sosiologisten käsitteiden –> luokan ja statuksen analysoinnissa. Hänen mukaansa moderni luokan -käsite pohjautuu taloudelliseen intressiin –> tekijä, joka luo luokan. Kunniaa, kulutusta, arvostusta, arvovaltaa sekä elämäntyyliä määrittelee taas status.
Puolue, ennen kaikkea yhteiskunnallisen vaikutusvallan ilmentymä, nähdään luokka- ja statusasemista irrallisena tekijänä –> poliittinen suuntaus selittää jossain määrin yksilön kulutus- ja elämäntapavalintoja. Eli luokka, status ja puolue ovat merkittäviä tekijöitä henkilöbrändin muodostumisessa –> ´oma ego pelissä´.
Sosiologiassa normit [vuorovaikutuksen muodot: mm. puhe, ele, ilme, katse, ääntely, hymiö, lyhenteet, kuvat …] kohdistuvat sidosryhmien väliseen toimintaan ja niitä sääteleviin sääntöihin, joissa spesifioidaan sidosryhmien käyttäytymistä eri tilanteissa –> mikä on sallittua ja toivottavaa.
Joskus myös ulkonäköön kohdistuvien ”panostustarpeiden” yksityiskohtia ja niihin liittyviä näkökulmia voidaan nostaa esille. Sidosryhmäyksilön suhde muihin sidosryhmiin määrittyy intressien kautta resursseihin ja tapahtumiin, joita toisilla sidosryhmätoimijoilla on vallassaan. Sosiaalisen toiminnan periaatteena on tyydytyksen tuottaminen ja hyödyn maksimoinnin saavuttaminen intressien ohjaamien resurssien ja tapahtumien avulla [mm. Granovetter 1985; Coleman 1994].
On ilmeistä, että sosiaalinen toiminta perustuu traditioon, tapahtumiin ja rutiineihin. Taloussosiologia näkee tapoihin ja rutiineihin sitoutuneen toiminnan lisäävän toimijoiden käyttäytymiseen ennakoitavuutta. Toisaalta instituutiot ja normit rakentavat toimintatapojen kirjoa, joka on omiaan vähentämään epävarmuutta.
Sosiologia, ymmärtävä sosiologia, weberiläisestä [=Max Weber 1864-1920] näkökulmasta katsoen näkee toimijoilla olevan kyvyn tehdä päätöksiä, jotka saattavat olla joskus toisten tahdon vastaisia – päätökset saattavat olla vaikuttaviakin.
Markkinat, jotka toimivat ideaalisti, ovat informaatiota kokoavia, ylläpitäviä ja jakavia, johon liitetään useasti valtaan liittyvä tieto ja epäsuhde jatkuvuudesta.
Kuten edellä todettiin sosiologinen näkemys vallasta kietoutuu weberiläiseen näkökulmaan –> sidosryhmien kykyyn tehdä vaikuttavia päätöksiä, jotka voivat olla toisten tahdon vastaisiakin.
Weberin valtakäsitys: yksilöllä oleva valta ja vallankäyttö mahdollistaa toisen yksilön joutumisen tilanteeseen, jossa hänen valinnaiset mahdollisuutensa heikkenevät. Todettakoon, että valtaa voidaan tarkastella useammasta tulokulmasta –> valtion instituutioiden ei ole tarpeen sekaantua talouden luonnolliseen toimintaan –> mm. markkinatalouteen.
Taloussosiologiassa toiminta perustuu aina sosiaaliseen kontekstiin. Taloussosiologian uutta suuntaa edustava näkemys sisältää huomion, jossa ylisosiaalistunut ihmiskäsitys [=homo sociologicus ideaalityyppi] näkee yksilöiden käyttäytymiseen liittyvät valinnat ja teot suoraan yhteiskunnan ja normien tuloksena ja kritisoi riittämättömänä selityksenä taloudellisten ilmiöiden vaikutusta yksilöiden käyttäytymiseen –> ´oma ego pelissä´.
Kun Neoklassinen taloustiede näkee ihmisen olevan vapaa tekemään valintoja riippumatta moraalista tai sosiaalisista siteistä [=homo oeconomicus ideaalityyppi] on pyrkimyksenä, jopa ainoana sellaisena, oman edun maksimointi [Rutherford 1994].
Oman edun maksimoinnin ei välttämättä tarvitse olla tietoista toimintaa. Oman edun maksimointia voidaan pitää rationaalisena toimintana, jolloin omaan etuun perustuva näkemys rationaalisesta käyttäytymisestä, epäitsekkäästäkin, voidaan tulkita pyrkimykseksi maksimoida omaa etuaan.
Nykyaikana vallitsevan näkemyksen mukaisesti talousteoriassa sidosryhmien toiminta, varsinkin preferenssien [taipumus, mieltymys] kautta, kuvastaa viimelopuksi oman edun tavoittelua.
Modernin kansantaloustieteen isänä pidetty Adam Smith [1723-1790] teoksessaan Kansojen varallisuus ei näe oman edun tavoittelua ainoana ihmistä määrittävänä luonteenpiirteenä.
Lisäksi yksilön utiliteetti [hyöty] taloustieteissä nostaa esiin samahyötykäyrän [indifferenssi], joka asettaa etusijalle [=preferoi/preferoida –> edelle asettaminen latinalainen sana praeferre] aina jotakin johonkin nähden ja paljon vähään. Ellei näin tapahdu yksilö ei ole tunnistanut omia preferenssejään. Preferenssi on potentiaalinen valinta [Houthakker 1965] –> ´oma ego pelissä´.
Talousteoria näkee ihmisten motivaation perustuvan preferenssien kautta oman edun tavoitteluun. Tässä yhteydessä onkin hyvä pysähtyä hiukan pohdiskelemaan kahta toisiinsa liittyvää sanaa: motiivi ja motivaatio. Sanat kyllä liittyvät melko kiinteästi toisiinsa, mutta niiden merkitys on eri.
Voidakseen ymmärtää ihmisten käyttäytymiseen liittyviä erilaisuuksia on hyvä tiedostaa näiden toisiaan täydentävien sanojen välinen ero. Sanalla sanoen motivaatio panee liikkeelle, siis pelkkä motiivi ei yksin riitä, kun taas pelkkä motiivi ei riitä, ellei ole motivaatiota.
Egoistinen tarpeiden tyydytys on ”rantautunut” taloustieteisiin utilitarismin [=seurausetiikan muoto] kautta ja siitä on tullut yksi taloustieteiden peruspilareista. Yhteiskuntafilosofi Thomas Hobbes [1588-1679] tarkastelee tunnetuimmassa teoksessaan Leviathan [=Leviathan or the matter, forme and power of commonwelth ecclesiasticall an civille (1651)] ihmisten yhteiskunnallista järjestystä vapaudesta ja luonnollisesta oikeudesta [esim. MacIntyre 1993]. Hän näki ihmisen syvällisenä oman edun tavoittelijana, jonka ihmiskuvaa hallitsevat vietit [toiminnan käsite]. Hobbesin ajattelulla tiedetään olevan mm. Korten (1937 –> ) mukaan vaikutusta utilitarismin syntyyn.
Elämän eri tilanteissa saatetaan törmätä eettiseen egoismiin [=oman edun korostaminen], jota voidaan pitää seurausetiikan lähtökohtana, jopa teoriana, joka tunnetaan myös terminä utilitarismi [Hobbes 1651].
Utilitarismin perusajatuksena on päätöstä tehtäessä valita vaihtoehto, joka tuottaa suurimman hyödyn kaikille päätöstä koskettaville osapuolille niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä. Utilitaristisessa ajattelussa voidaan olettaa sidosryhmien arvojen, odotusten ja toiveiden taustalla olevan päätöksentekijän arvomaailmaan ja omaan arvomaailmaan perustuva oletus: utilitarismi olettaa, että päätös [=teko] katsotaan tällöin moraalisesti oikeaksi, jos se tuottaa suurimman mahdollisen hyödyn kaikille niille, joita päätös [=teko] koskettaa.
Suurin ongelma utilitarismissa liittyy hyötyjen ja haittojen mittaamiseen. Jos mittausta ei pystytä suorittamaan ei periaatetta voida käyttää. Mittausta vaikeuttaa ihmisten erilainen näkemys hyödyistä ja haitoista ja kun kaikkia hyötyjä ja haittoja ei pystytä arvioimaan ja/tai mittaamaan, joista esimerkkinä mainittakoon terveys ja onnellisuus, on utilitarismin käyttö hyödytöntä, jopa mahdotonta [Takala 1993; Weiss 1998].
Velvollisuusetiikan, eli deontologian mukaan, ihminen on velvollinen toimimaan moraalisesti oikein ja välttämään moraalista väärintekemistä. Deontologia lähtee siitä, että moraali kuuluu inhimillisen elämän peruspilareihin, joten jos ihminen toimii epäeettisesti, hän kieltää samalla inhimillisen elämän.
Filosofi Immanuel Kantin [1724-1804] etiikan mukaan ihmisen teon seuraukset eivät määritä teon moraalista arvoa millään lailla tilanteessa, jossa teko tehdään hyvästä tahdosta. Tätä kutsutaan Kantin deontologiseksi velvollisuusetikaksi, jossa ihminen pystyy reflektoimaan toimintansa ja on siten rationaalinen olento [Kannisto 2007; Takala 1993; Weiss 1998; Rossow 1994].
Kantilaisen deontologiaetiikan soveltaminen sidosryhmäajatteluun ja sidosryhmäosaamiseen on hyvin haastavaa, sillä kantilaiset periaatteet näyttäytyvät laajoina ratkaisumalleina, mutta niiden avulla ei pystytä ratkaisemaan ristiriitatilanteita, koska ne useasti nostavat esille tasa-arvokysymyksiä.
Lähtökohdaltaan velvollisuusetiikka edellyttää aina tasa-arvoista kohtelua kaikkia kohtaan. Kun taas oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon saavuttaminen kuuluvat postmodernin etiikkakäsityksen mukaisen hyvän elämän tavoitteisiin.
Postmoderni etiikka korostaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Moraalikäsitykset ja niiden kehittyminen ilmenevät selviteltäessä moraalisia ristiriitoja sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä, jota myös erilaiset vuorovaikutustilanteet edustavat –>´oma ego pelissä´
