Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Suomen NATO -prosessi on edennyt hyvin mitä nyt Turkki vähän … Tässä toukokuun lopulla lähetin ulkoministeri Pekka Haavistolle “lentokonelukemista”. :) :)
P.S. Ministerin puolueideologia ei kylläkään edusta omaani.
Arvon tuottaminen - palvelutarjoomaa johtamalla
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Mitä palvelutarjooma käsittää? Palvelutarjooma = tuotetar-jooma/palvelupaketti/palvelukonsepti —> mistä palvelusta yrityksen liiketoiminta koostuu, millaisia asiakaskategorioita palvellaan ja miten palvelutarpeet kehittyvät. Palvelutarjooman/palvelupaketin synonyyminä voidaan käyttää sanaa palvelukonsepti —> palvelukonseptin kautta määritellään sekä asiakkaalle että henkilöstölle se palvelu, jota organisaatio tarjoaa. Palveluliiketoiminnassa sekä markkinoinnin että tuotannon johtamisen perustyökalun voidaan katsoa muodostuvan palvelukonseptista, josta koostuu organisaation palvelutarjooma. Grönroosin [2009] mukaan palvelupaketti jakautuu kolmeen palveluryhmään:
1) peruspalveluun/ydinpalveluun, sekä
2) lisäpalveluihin, jota voidaan kutsua myös liitännäispalveluiksi tai avustaviksi palveluiksi ja
3) tukipalveluihin
Ydinpalvelu on palvelu, jota asiakas lähtökohtaisesti tarvitsee. Avustavat palvelut puolestaan helpottavat ydinpalvelun käyttöä. Tukipalvelut ovat myös avustavia palveluluita, mutta ne täyttävät Grönroosin mukaan toisenlaisen tehtävän. Tukipalvelut sinällään eivät helpota ydinpalvelun kulutusta tai käyttöä, vaan niitä käytetään mm. arvon lisäämiseksi ja kilpailukeinoina. Palvelutarjooma on tyypillisesti useasta komponentista koostuva kokonaisuus. Palvelutarjoomassa ydinpalvelu on se, joka ratkaisee asiakkaan ongelman tyydyttämällä asiakkaan tarpeet.
Johnstonin ja Clarkin [2005] mukaan palvelupakettia/palvelukonseptia on vaikea kuvata tyhjentävästi: se on liiketoimintamallia tunnepitoisempi, brändiä syvempi, hyvää ideaa kompleksisempi ja visiota yhteläisempi. Lisäksi sillä voi olla työntekijöitä ja asiakkaita yhdistävä vaikutus, ja se voi luoda kilpailuetua. Palvelukonseptin on oltava sopusoinnussa koko yrityksen organisointi-periaatteen kanssa. Palvelutarjoomaa/palvelupakettia/palvelukonseptia voidaan kuvata yhteiseksi käsitykseksi tarjottavan ja saatavan palvelun luonteesta.
Yhteinen käsitys edellyttää informaatiota seuraavista komponenteista:
a) organisointi-idea —> palvelun olennaisin asia
b) palvelukokemus —> asiakkaan välitön kokemus ja kohtelu palvelu-prosessissa
c) lopputulos —> asiakkaan saama tulos palvelusta
d) palveluoperaatio —> tapa, miten palvelu toimitetaan/tarjotaan asiakkaalle
e) palvelun arvo —> palveluun sisältyvä hyöty asiakkaan näkökulmasta palvelun kustannukseen verrattuna.
Organisaation palvelutarjooma sisältää palveluita – arvon tuottamista. Organisaatiossa palvelukonseptin/palvelutarjooman on oltava yhtenäinen, selkeä ja tiedostettu, se näkyy tuotettujen palveluiden tavanomaista laajempana heterogeenisuutena ja erinomaisuutena, joka perustuu kahteen tärkeään seikkaan: toimitetaan se, mitä luvataan ja käsitellään ongelmatilanteet ja kyselyt erinomaisen hyvin. Siis johdetaan palvelutarjoomaa.
Palvelu ei voi koskaan olla irrallinen sitä tuottavasta järjestelmästä. Palvelukonseptin merkitys palvelujen tuottavuuden johtamisessa ja kehittämisessä on erittäin keskeinen. Palvelukonseptin perusajatus muodostuu laadun ja tuotannon ankkuroinnista toisiinsa palvelutuotteen edellyttämässä kontekstissa. Palvelutarjooman johtamisessa on kysymys palveluliiketoiminnan useiden eri komponenttien, kohteena olevan asiakasryhmän, prosessien ja resurssien oikean suuruisesta, oikean laatuisesta, oikeaaikaisesta määrittelystä, niin että kaikki osapuolet saavuttavat parhaan mahdollisen tavoitteen/tuloksen. Gröroosin mukaa palvelutarjooman mallin on oltava asiakaslähtöinen ja siinä on huomioitava vain se mitä asiakkaalle oletetaan tehtävän. Tällöin jätetään palveluprosessin toiminnallisen laadun miten -näkökohdat huomioimatta.
Grönroos määrittelee palvelutarjooman johtamiseen kuuluvan neljä vaihetta:
1) palveluajatuksen kehittäminen
2) peruspalvelupaketin kehittäminen
3) laajennetun palvelutarjooman kehittäminen
4) imagon ja viestinnän johtaminen
Palvelutarjonnan johtaminen vaatii toimenpiteitä. Palvelutarjonnan johtaminen edellyttää keskittymistä olennaiseen —> edellyttää itsekuria - siis äärimmäistä itsekuria palvelutarjonnan johtamisessa. Asiakkaan toimintojen perinpohjainen ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, tältä pohjalta pystytään määrittämään asiakkaan saama hyöty – arvon tuottaminen.
Mm. Gröroos nostaa palvelujen markkinoinnin yhteydessä esiin ns. suhdemarkkinoinnin koulukunnan ja erottaa suhdemarkkinoinnin kivijalkana kolme strategista ja kolme taktista elementtiä, joiden oikealla johtamisella voidaan johtamisen näkökulmasta keskittyä oikeisiin asioihin ja samalla merkittävästi vähentää sekä asiakkaan että palveluntuottajan ns. transaktiokustannuksia [sopimuksen valmistelun ja täytäntöönpanon tuottamat kustannukset].
Strategiset elementit:
1) organisaation liiketoiminnan määritteleminen palveluliiketoiminnaksi, jonka keskeisimpänä elementtinä on palvelukilpailu, jossa kilpaillaan kokonaistarjoomalla ydinelementin sijaan
2) organisaation tarkasteleminen prosessijohtamisen perspektiivistä funktionaalisen perspektiivin sijaan
3) partneruuksien ja verkoston muodostaminen kokonaispalvelun prosessin hallitsemiseksi
Taktiset elementit:
4) siirrytään resurssipohjaiseen organisaatioon
5) siirrytään kompetenssiorientoituneeseen organisaatioon
6) siirrytään suhdeorientoituneeksi organisaatioksi
—> siis siirretään katse tuotteesta asiakkaaseen
Myös imago on tärkeä palveluyrityksille ja Grönroosin mukaan sitä on johdettava asianmukaisesti. Imago vaikuttaa keskeisesti asiakkaan kokemaan kokonaislaatuun. Palvelun brändi kehittyy asiakkaiden kokemusten ja julkisuuden kautta. Palvelun lisäksi brändiin vaikuttaa myös kaikki fyysiset tuotteet. Brändin tuleekin olla lupaus odotettavissa olevasta laadusta, ja asiakkaan tulisi pystyä luottamaan tähän lupaukseen. Palvelutarjonnan johtaminen edellyttää mm. hyvää huolenpitoa imagosta ja brändistä.
Voidaankin todeta, että palvelu- ja tuotekuvaukset —> kuvaavat organisaation tarkoitusta ja ovat johtajalle tärkeitä työkaluja pohdiskeltaessa asiakaslähtöistä johtamista mm. palvelutarjooman näkökulmasta – arvoa tuottamalla.
Niin muuttuu maailma .....
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: ”Niin muuttuu maailma, Eskoni.” Tämä sanonta liittyy Aleksis Kiven Nummisuutareihin [kirjoitettu 1864] ja siellä Eskon isän sanontaan Esko pojallensa ...
Menneet lähiajat ovat antaneet käyttövoimaa puheille peruuttamattomista muutoksista eurooppalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Pelkästään satojen tuhansien, jopa useiden miljoonien pakolaisaalto Ukrainasta Eurooppaan antaa perusteita tällaisille näkemyksille. Tässä yhteydessä en halua ota kantaa yleistettäviin ja lopulta vaikeasti todennettaviin yksityiskohtiin, sillä lopullisen arvioinnin tekeminen on useimmiten mahdollista vasta yhdistämällä useampia yksittäisiä tilanteita ja yksityiskohtia tekemällä niistä laajempia analyyseja.
On ilmeistä, että monilla henkilöillä on erityisen hyvä stressinsietokyky [resilienssi]. Hyvän sietokyvyn taustalla ovat hyvä itsetunto ja oma identiteetti, sekä kyky itsenäiseen elämään ja työskentelyyn [myös henkisesti]. Tällainen henkilö säilyttää tunteen, että elämä on hänen omassa kontrollissaan – vaikeuksista huolimatta. Sitkeys suojelee henkilöä monien henkilökohtaisten vaikeuksien aikana kuluttavalta stressiltä; lisäten jo entisestään vaikeiden tilateiden hallintakykyä. Kokemukset vaikeiden tilanteiden hallinnasta lisäävät samalla selviytymiskykyä ja yleistä sitkeyttä, myös edellä mainitsemassani järkyttävässä pakolaisuuteen liittyvässä muutostilanteissa.
Tarpeiden ja mahdollisuuksien välisten suhteiden säätelyt ovatkin yleisesti ajatellen pitkälti opittuja tai pikemminkin sosiaalisesti määrittyneitä. Kaikki sotaan liittyvä turvattomuus, sisäinen ja ulkoinen pakolaisuus sekä niiden mukana tullut vastentahtoinen elämän muutos on vaikeasti säädeltävä, jopa mahdoton. Pakolaisuudesta johtuva elämänhallinta on kaikille hyvin haastava. Kaikki hyvinvointivaltiot eivät monestakaan syystä kykene riittävästi säätelemään pakolaisuuteen liittyviä inhimillisiä ja materiaalisia puutteita. Ja kun kaikkia puutteita valtioiden taholta ei voida täysin säädellä joutuvat säätelyä tekemään ihmiset omilla kyvyillään
Pakolaisuuden toisessa ääripäässä ovat ne tilanteet, joissa ihmiset eivät millään muotoa voi vaikuttaa elämäänsä, sen paremmin rajoittamalla tarpeitaan taikka lisäämällä mahdollisuuksiaan - resurssejaan. He voivat vain yrittää tulla toimeen tilanteissa, joissa ei ole valittavana vaihtoehtoja. Kun taas elämänhallinnan mahdollisuuksien toisessa ääripäässä olevat ihmiset näkevät tilaisuuksia kyetä säätelemään sekä tarpeitaan että resurssejaan. He näkevät elämässään – kaikesta huolimatta – ”väljyyttä” ja omaa osaamistaan säädellä tilanteitaan vähentämällä tai lisäämällä omia tarpeitaan ja resurssejaan. Tämän ovat monet ukrainalaiset jo näyttäneet – respect.
Ympäristöllä on yleisesti iso merkitys ihmisten arvojen muodostumiselle. Suhteessa ympäristöön on erityisen tärkeää se, missä henkilö kokee olevansa omaa elämäänsä ja toimintaansa ohjaava subjekti, missä määrin taas ulkoisten, itsestään riippumattomien ja itsestään ulottumattomissa olevien seikkojen säätelemä. Tämä vaikuttaa olennaisesti siihen, millaiseksi henkilö kokee asemansa ja toimintamahdollisuutensa elinympäristöön ja mitä seikkoja hän arvostaa ja tavoittelee itsensä ja läheistensä osalta.
Ihmisen elämänkaaren eri vaiheissa hioutuneet arvot ja arvoasetelmat muodostavat maailmankatsomuksemme ytimen. Sisäistetyt arvot ohjaavat meitä elämänkentän konkreettisissa valinnoissa tai tavoitteissa. Arvojen kehittymistä säätelee todellisuus, se todellisuus, missä kullakin hetkellä tunnemme olevamme. Tehkäämme kaikkemme Euroopan yhteisönä [EY], yksittäisenä valtiona, yksittäisenä paikkakuntana ja yksittäisenä henkilönä, jotta pakolaisuuden uhriksi joutuneiden ukrainalaisten arvomaailman muodostuminen ei enää meidän toiminnallamme ole negatoimassa heidän arvomaailmansa kehitystä tässä ja nyt.
Kyllä ne Putinin tekemät ja arvostamat totuustaulut [lue totuusarvojen yhdistelmät ”totta” ja ”epätotta” -L. Wittgenstein 1920 -luvulla] ovat jo saaneet riittävästi aikaan arvomaailman negatoitumista ihan globaalisti … niin muuttuu maailma; halusimme tai emme!
“Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava”
- Ludwig Wittgenstein [1889-1951] italialais-englantilainen filosofi -
Uskomus & halu = teko
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Putin [=Venäjä] hyökkäsi 24. päivänä helmikuuta 2022 Ukrainaan [julma teko]. Tänään [HS 25.3.] Krasnojarskin kasvatustieteellisen yliopiston apulaisprofessori Nina Lobanova kertoo artikkelissaan: ”Tarkoitus on selvästikin madaltaa järkevän ajattelun rimaa Venäjällä.” Lobanovan mukaan kasvatustieteiden yliopistokoulutusta on ryhdytty yhtenäistämään armeijamaiseen tapaan.
”Historianfilosofiaa” Saksalaisen tieteenfilosofin C.G.Hempelin [1905-1997] mukaan jokin tapahtuma voidaan selittää näyttämällä, miksi tapahtuman tapahtuminen oli odotettavissa tilanteeseen liittyvän relevantin lain ja alkutilan perusteella.
Hempel tunnetaan myös mustan korpin paradoksista: 1) Kaikki korpit ovat mustia ja se voidaan ilmaista implikaation muodossa seuraavasti; jos jokin on korppi, niin se on musta. 2) Jos jokin ei ole musta, niin se ei ole korppi.
Kaikissa olosuhteissa, joissa 2 on totta, 1 on myös totta – ja samoin kaikissa olosuhteissa, joissa 2 on väärä 1 on myös väärä.
Jonkun tapahtuman selitys on kausaalinen [=ilmiö selitetään syillä], kun/jos se annetaan viittaamalla kyseisen tapahtuman syihin. Ihmistieteiden lähtökohtaisena metodina on ymmärtää ihmisten teot paljastamalla niiden takana olevat uskomukset ja halut. Positivismi ja hermeneutiikka käsittävät tieteenfilosofian kaksi suurta perinnettä. Positivismille ovat tyypillisiä kausaaliselitykset yleisten luonnonlakien avulla. Hermeneutiikka puolestaan puolustaa ihmisten omaleimaisuutta ja väittää ettei ihmisten toimintaa voi selittää kausaalisesti yleisten lakien perusteella.
”Nykyfilosofiaa” Edellä mainitun Venäläisen kasvatustieteellisen yliopiston apulaisprofessori toteaa, että samalla kun maailma käy yhä monimutkaisemmaksi, Venäjällä hulluudesta on tullut normi ja jopa ideaali ja tulevaisuudessa opettajiksi opiskelevien ”sosiaalinen lukutaidottomuus” tulee olemaan entistä heikompaa, sillä he eivät tunne kirjallisuuden historiaa eivät klassikoita. Todellisuutta he opiskelevat sanomalehdistä.
Putinin ideologinen ajattelu tarkoittaa USKOMUSTA ja HALUA saada itsensä suurmiehenä ja Venäjän pelastajana historian kirjoihin. TEKO, jota hän esittää toimintansa perusteluiksi ja oikeutukseksi on ”erikoisoperaatio” vapauttaa Ukraina natsien vallasta. ”Erikoisoperation” pohja-ajatus kumpuaa esille jo vuonna 2014 Venäjän pääkanavien uutislähetyksissä, joissa verrataan Eurooppaa seksuaalisella termillä GAYEVROPA eli homoeurooppa ja nyt vuonna 2022 puolestaan ko. kanavien uutislähetyksissä verrataan Eurooppaa EVROREICHin eli natseihin.
Putinin omaleimaisuuden uskomus & halu on tekona kausaalisen selittämisen haaste!
Viraalimarkkinointi - virus [vaikkapa COVID-19 -virus]
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Lähtökohtaisesti markkinointiviestintä on yrityksen sidosryhmiin kohdistettua viestintää, jonka tarkoituksena on saada aikaan kysyntää sekä siihen positiivisesti vaikuttavia ilmiöitä.
Viraali -sana viittaa viruksiin. Ihmiseltä ihmiselle kulkevaa markkinointia kutsutaan viraalimarkkinoiniksi. Kantasanasta virus polveutuu sana viraali, ja se tarkoittaa tässä yhteydessä viruksen tavoin leviävää viestiä tai sisältöä.
Viraaliefektit ja/tai meemit eli internet-ilmiöt, erilaiset aloitteet ja hauskat mokat leviävät melko useasti viraalisti. Viraalimarkkinointi perustuu meemien käyttöön. Viraalimarkkinointi tai virusmarkkinointi on markkinointia tai mainontaa niissä tapauksissa, joissa mainosviesti liikkuu pääsääntöisesti internetin avulla ihmiseltä toiselle nopeasti kuin virus linkitysten ja jatkolinkitysten avulla. Viraalimarkkinoinnin kannalta paras tuote on kilpailijoista erottuva, kiinnostava ja lisäksi markkinointiviestin tulee olla omaperäinen ja sen tulee sisältää jotain aikaisemmin näkemätöntä.
Viraalimarkkinointi perustuu kuluttajan itsensä osallisuudesta yrityksen markkinointiprosessiin, joko käyttäjätuottajana tai yleisöosallisena. Viraalimarkkinointiin liittyvä keskeinen haaste on luoda sellaista markkinointiviestimateriaalia, joka herättää asiakkaiden mielenkiinnon niin, että he haluavat jakaa viestiä eteenpäin. Viraalimarkkinointi on ilmiönä kohtuullisen lyhytikäinen. Viraalimarkkinoinnin avulla viestit leviävät myönteisimmässä tapauksessa todella nopeasti ja hyvin isoille ihmisryhmille samanaikaisesti. Viraalimarkkinoinnin menestystarinoihin kuuluu myös kopioinnin vaikeus.
Viraalimarkkinointimääritelmiä on monia. Ensimmäisiä viraalimarkkinointi -termin määrittelijöitä, jota pidetään myös ensimmäisenä menestyneenä viraalikampanjana, ovat Juvertson & Draper [1997] määritellessään tai pikemminkin kuvaillessaan Hotmailin sähköpostikampanjaa: he nimesivät viraalimarkkinoinnin verkostojen tehostamaksi word-of-mouth -viestinnäksi [internetissä tapahtuva word-of-mouth -markkinointi]. Viruksen tavoin kyseiset viestit käyttävät hyväkseen moninkertaistumista saavuttaakseen mahdollisimman laajan kohderyhmän. [word-of-mouth =suusanallinen viestintä].
Suomen kuluttajaviraston vuonna 2008 laatimat viraalimarkkinoinnin pelisäännöt säätelevät markkinointia mm. rajoittaa sähköpostiviestin lähettämistä ilman vastaanottajan lupaa. Kuluttajaviraston laatimilla pelisäännöillä pyritään saamaan kuriin myös tuotteesta käytävät verkkokeskustelut, joilla pyritään erottamaan aitojen yksityishenkilöiden mielipiteet systemaattisista viesteistä tilanteissa, joissa tuotteen valmistaja/valmistajan edustaja esiintyy verkkokeskustelussa tavallisen yksityishenkilön ominaisuudessa.
Siis markkinoinnille ja korona -virukselle löytyy ainakin yksi yhteinen “nimittäjä” - viraali :)
Savolaisuuden tunnistettavuus ja erottuvuus
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Savolaismurteesta väitöskirjansa tehnyt Anne-Maria Nupponen siirsi väitöstilaisuudessaan vastuun vastaväittäjälle kirjoittaa STT:n Reino Pasanen.
Väitöksessä kerrotaan itse murteen sisältävän kielellisinä piirteinä vääntämistä, venyttämistä ja leveyttä. Esimerkkinä käytetään verbiä ”kiänny”, joka on kuulemma maailman lyhyin esileikki – savolaiseen tapaan.
Nyt vähän toisenlaista savolaisuutta. Seuraavaa listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Tässä vähän alkua: pitkäaikainen kansanjohtaja – Kekkonen, osaava kiekkosakki – KalPa, metsäkonevalmistaja – Ponsse, taitava pallonhallitsija – KuPS, osaava hiihtäjä – Iivo, musiikin toistaja – Genelec, , juomabrändi – Olvi, viihdyttävä tossukilpailu – Reiska MM, tunnettu tulevaisuudentutkija – Tuomas, globaali maaseutukylä – Oinaskylä, yhdistävä tekijä – savolaisuus, vaikuttava synonyymi – johtajuus :) :) - nii vua
Iivo ite!
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: ”Paras versio itsestään.” Erityisen kiehtovaa on se, että hän on loistava urheilija ja samalla hyvin kiinnostava persoona. Hänelle on muodostunut hyvä imagobrändi. Brändin ”rakentuminen” on saanut alkunsa kotoa – omilta vanhemmiltaan ja muulta ydinperheeltään. Savolaisuus – heimo - johon itsekin kuulun, nähdään useasti ”piällysmiehenä” eli johtajan roolina. Iivo todisti jälleen kerran kuinka savolainen ottaa johdon ”käsiinsä” aivan globaalissa tilanteessakin – loistavaa Iivo!
Oman ajankäytön hallintaan liittyvät vaatimukset kasvavat niin työssä, kuin vapaa-aikana!
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Hesarissa [10.2. =oma syntymäpäiväni] Torstai -liitteessä Työterveyslaitoksen psykologi kertoo: ”Ihmisellä täytyy olla selkeästi aikaa työstä irrottautumiseen, palautumiseen ja lepoon”, hän sanoo. ”On hyvä erottaa työ ja vapaa-aika toisistaan.” Korona-aika ja etätyön lisääntyminen ovat omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, että työ on monella läikkynyt vapaa-ajan puolelle. ”Toisaalta se voi lisätä asiantuntijatyössä hallinnan tunnetta ja hyvinvointia, jos on mahdollisuus organisoida omaa työtä joustavasti.”
Psykologi tuo esiin myös:” vika ei ole aina työntekijässä, jos tuntuu siltä, että töitä ei saa valmiiksi työajalla. Ehkä työt eivät ole riittävästi resursoitu. Entä onko töissä varaa yllätyksille? Ovatko työprosessit sujuvia ja kaikkien tiedossa? Tai oman työn eteneminen ei ole aina itsestä kiinni, vaan olemme riippuvaisia muidenkin aikatauluista. Monet asiat eivät ole näkyviä, mutta vievät aikaa.”
Sidosryhmäasiantuntijana näen edellisessä psykologin tekstissä paljon sidosryhmäteorian ”sanomaan” liittyviä yhtymäkohtia: sidosryhmien välinen vuorovaikutus perustuu toisten sidosryhmien kunnioitukseen, jota on hyvä tarkastella sidosryhmien tasavertaisena toimintana kumppaneiden keskeisessä toiminnassa ja siinä, kuinka osapuolille annetaan oikeutettuus ja mahdollisuus tuoda esille omat näkemyksensä ja omat kantansa käsiteltäviin asioihin, jolloin fokuksessa ovat: avoimuus, läpinäkyvyys ja rehellisyys. Nämä elementit perustuvat avoimeen ja rehelliseen kanssakäymiseen, jossa uskalletaan viestiä myös negatiivisista asioista, ottaa vastaan kriittistä palautetta ja pyrkiä näiden kautta saamaan aikaan parempaa toimintaa ja yhteisesti hyväksyttäviä tuloksia.
Eli kyse on sidosryhmäosaamisesta, joka on osa sidosryhmäkompetenssia ja jonka ytimessä on kyky yhdistää, omaksua ja hallita monilla yhteiskunnan osa-alueella tarvittavia vuorovaikutustaitoja. Sidosryhmäosaaja hallitsee sidosryhmäajatteluun liittyvän sidosryhmävuoropuhelun, jonka fokuksessa puolestaan on kysymys: miksi, milloin ja kuinka osa ihmisistä löytää toisia paremmin mahdollisuuksia ja joita he osaavat jostain syystä hyödyntää paremmin kuin monet muut omassa sidosryhmätoiminnassa ja vuorovaikutuksessa yleensä.
Suomisanakirjassa vuorovaikutuksesta käytetään myös termiä dialogi. Dialogeja ovat useasti näytelmät, mutta on olemassa myös Platonin dialogi. Platonin dialogit eivät kuitenkaan kunnioita keskustelijoita samalla tavoin, johon vuoropuhelun keskustelu yleensä pyrkii.
Platonin dialogien keskiössä on piikittelevä Sokrates, joka nöyryyttää keskustelukumppaniaan. Sokrateen nöyryytyksen voimaannuttamina keskustelijat voivat oppia tarkkailemaan ja tutkimaan omia näkemyksiään ja niiden epäjohdonmukaisuuksia, ennakkoluuloja tai pelkkiä oletuksia. Sanana dialogi koostuu kreikan kielen sanoista dia = läpi ja logos = syy [näkyvä], josta voi vetää johtopäätöksenä sanan ”läpinäkyvä”.
Nykyajan työpaikoilla ei ole juuri sijaa Soratesin kaltaisille ”ajattelijoille”, mutta piikittelijöitä sieltä kyllä löytyy. Nämä piikittelijät pitäisi löytää jo rekrytointiprosessissa ja jättää heidän ”voimavaransa” hyödyntämättä.
Kyseisessä Hesarin jutussa ei ollut teemana millään tavalla työpaikalla tapahtuva ”piikittely” vaan lähinnä oman ajankäytön hallintaan liittyvät kysymykset niin työssä, kuin vapaa-aikana. Oman ajankäytön hallinta kuuluu sidosryhmäosaajan työkalupakkiin koko lailla keskeisenä elementtinä.
Uutisten viikko 31.1. - 4.2.2022
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Viikon tarkoituksena on kannustaa keskustelemaan luotettavan tiedon ja vastuullisen journalismin merkityksestä. Vuoden 2022 Uutisten viikko kannustaa lapsia, nuoria ja aikuisia perehtymään oman kotikunnan uutismedioiden tarjontaan. Kampanja painottaa paikallisuuden merkitystä kaikille alueen asukkaille, yrityksille ja paikallisyhteisöjen toimijoille. Ammatillisen koulutuksen koulutustarjonnan vastuullinen ja oikealaatuinen uutisointi on tärkeä paikallisuudelle ja alueen asukkaille.
Ilta-Sanomat on uutisviikon teemaksi nostanut erityisesti ammatillisen koulutuksen:
” Ilta-Sanomat haluaa osoittaa arvostusta ammatilliselle koulutukselle ja kertoa sen tarjoamista hienoista mahdollisuuksista. Ammattiin valmistavaan koulutukseen liittyy myös yhä vanhentuneita käsityksiä, joita olemme mielellämme osaltamme hälventämässä. Käytännön työt vaativat nykyään monipuolista erikoistunutta osaamista, jota ei synny ilman korkeatasoista koulutusta.”
Tässä hiukan dataa ammatillisesta koulutuksesta [lähde: OPH]:
Ammatillinen koulutus avaa monia mahdollisuuksia iästä ja taustasta riippumatta. Ammatillisissa perustutkinnoissa hankitaan alalla vaadittavat perustaidot. Ammatti- ja erikoisammattitutkinnot mahdollistavat osaamisen kehittämisen työuran eri vaiheissa. Tutkintojen lisäksi järjestetään valmentavaa koulutusta. Ammatillinen koulutus on suunnattu perusopetuksen päättäneille nuorille, muille vailla ammatillisesti suuntautunutta tutkintoa oleville sekä aikuisille, jotka jo ovat työelämässä. Se tarjoaa ammatillista osaamista kullekin opiskelijalle hänen tarpeensa mukaan. Painopiste on puuttuvan osaamisen hankkimisessa. Koulutusta järjestetään oppilaitosten lisäksi esimerkiksi työpaikoilla ja virtuaalisissa ympäristöissä.
Perusopetuksen päättäneistä oppilaista noin joka toinen hakeutuu opiskelemaan ammatilliseen koulutukseen. Ammatilliseen koulutukseen hakeudutaan myös työuran aikana lisä- ja täydennyskoulutukseen sekä uudelleen kouluttautumaan. Ammatillisessa koulutuksessa vuonna 2018 opiskeli noin 322 300 opiskelijaa, joista 52 % oli iältään 15 - 24-vuotiaita ja 48 % yli 24-vuotiaita. Ammatillisen tutkinnon suoritti yhteensä noin 79 600 opiskelijaa. Suoritetuista tutkinnoista ammatillisia perustutkintoja oli noin 54 500, ammattitutkintoja 17 200 ja erikoisammattitutkintoja 7 900. Ammatillisen koulutuksen suorittaneista naisia oli 55 % ja miehiä 45 %.
Ammatillisen koulutuksen perustana on osaava ammatilliseen koulutukseen erikoistunut opettajakunta, joista 90 prosentilla on pedagoginen pätevyys.
Erilaisia ammatillisia tutkintoja on 164. Vuonna 2018 suurimmat opiskelijamäärät olivat
1. sosiaali- ja terveysalan perustutkinnossa (noin 42 900 opiskelijaa)
2. liiketoiminnan perustutkinnossa (29 800)
3. sähkö- ja automaatioalan perustutkinnossa (13 600)
4. rakennusalan perustutkinnossa (13 000)
5. logistiikan perustutkinnossa (12 100)
6. autoalan perustutkinnossa (10 500)
7. hotelli-, ravintola- ja catering-alan perustutkinnossa (9 800).
Ammatillisessa koulutuksessa opiskelija voi suorittaa tarpeensa mukaan koko tutkinnon, tutkinnon osia tai vain yhden tutkinnon osan.
Osaajista on pula. Osaavat ihmiset ovat niukka resurssi ja osaajien tarve on mielestäni kasvanut [valitettavasti=faktaa] nopeammin kuin koulutus ja asenteet ovat muuttuneet ja kehittyneet.
Geopoliittinen asema - utilitarismi - deontologia - sidosryhmäajattelu
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Geopolitiikka on poliittisen ajattelun perinne, joka kehittyi 1800-1900 lukujen taitteessa. Suomen geopoliittinen asema ei tänään, vuoden 2022 ensimmäisen kuukauden aikana, näytä parhaalta mahdolliselta; varsinkaan kun asiaa tarkastelee Euroopan turvallisuustilanteen näkökulmasta. Euroopan maiden turvallisuus ei ole ollut yhtä vakavassa tilassa sitten vuoden 1961 Berliinin kriisin jälkeen [Berliinin muurin rakentaminen].
Tänään [tammikuussa 2022] Venäjällä on suoranainen ”intohimo” puhua Euroopan maiden ylitse Yhdysvaltain kanssa Eurooppaa koskevasta ”etupiirijaosta”, jossa myös Suomi on mukana tavalla tai toisella ei niinkään oman ulkopolitiikkansa ansiosta vaan maantieteellisen sijaintinsa vuoksi [=geopoliittisen asemansa vuoksi].
Yleisesti ajatellen geopoliittista ajattelua ei nähdä yhtenäisesti, vaan sen painotuseroista voidaan ”noukkia” kolme eri painotusvariaatiota:
1. painopiste on yleisessä argumentaatiossa maiden välisistä suhteista, jolloin maantieteellä on oma roolinsa
2. painopiste kohdistuu edelleen maantieteeseen, mutta ”fokuksessa” on vierekkäisten suurvaltojen kansainvälinen politiikka ja kahdenvälisten suhteiden määrittelemä resurssikamppailu [pysyvät konfliktit eri maiden välillä]
3. painopiste kohdistuu maantieteeseen ja sen tuomaan merkitykseen valtioiden sijainnin suhteen [=toinen valtio voi dominoida toista] vahvistaakseen omaa ”elintilaansa”.
Näin sidostyhmäajattelijana en voi välttyä olla ”sotkematta” geopoliittiseen keskusteluun sidosryhmäosaamisen näkökulmaa, vaikka luulen poliittisen ajattelun olevan pitkälti jotain aivan muuta kuin sidosryhmäosaamisen tavoittelua.
Sidosryhmäosaamisen ja sidosryhmäajattelun haasteeksi nousee se, millä perusteella sidosryhmien vaatimuksia priorisoidaan. Amerikkalainen sidosryhmäajattelu suuntautuu yleensä vahvasti taloudelliseen ajatteluun ja amerikkalainen keskustelu korostaa omistamisen etujen turvaamista. Kun taas suomalainen sidosryhmäajattelu [venäläistä sidosryhmäajattelua en oikein tunne enkä siksi pysty asemoimaan sitä yksiselitteisesti kumpaankaan näistä, pitää perehtyä asiaan] nähdään mielellään osana sidosryhmäverkostoa, joka on dynaaminen ja joustavasti muuttuva ja jonka odotuksiin voidaan vastata ja joiden arvot ja odotukset on otettava huomioon päätöksenteossa.
Sidosryhmäajattelun voidaan ajatella tasapainottavan toimintaympäristöämme. Sidosryhmien olemassaolosta ollaan yleisesti sidosryhmätutkimuksissa yksimielisiä, kun taas sidosryhmien tyypittelystä ja merkityksestä ollaan erimielisiä ja ne hiukan vaihtelevat riippuen asiayhteydestä. Sidosryhmät ymmärretään positiivisimmillaan käytettävissä oleviksi resursseiksi, joista voidaan hyötyä, jopa enemmän kuin niihin joudutaan panostamaan. Tosin on tilanteita, jolloin sidosryhmät nähdään taakkana ja tällöin sidosryhmiin joudutaan panostamaan saatavaa hyötyä enemmän.
Onnistuneen neuvottelun taustaedellytyksenä on toimiva vuoropuhelu, joka taas edellyttää sidosryhmäosaamista, jonka kulmakiviä ovat avoimuus, läpinäkyvyys ja rehellisyys. Onnistuakseen sidosryhmäosaamisessa on ymmärrettävä vuoropuhelun merkitys. Sidosryhmäajattelua lähestytään useasti myös etiikan, sosiaalisen vastuun ja ympäristötutkimuksen näkökulmasta. Yleisesti voidaan todeta etiikan ja eettisen ajattelu kuuluvan ihmisyyteen ja ylipäätään sivistyneeseen kulttuuriin [myös politiikkaan]. Etiikkakeskustelu puolestaan jaetaan teorian näkökulmasta kahteen pääuomaan 1) utilitarismiin, joka pohjautuu tekojen seuraamuksien pohdintaan ja 2) deontologiaan, jonka ytimessä taas on ihmisten velvollisuus muita ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan toimia moraalisesti oikein.
Neuvotteluissa voidaan joskus törmätä eettiseen egoismiin (=oman edun korostaminen), jota voidaan pitää seurausetiikan lähtökohtana, jopa teoriana, joka tunnetaan myös termistä utilitarismi. Utilitarismin perusajatuksena taas on päätöstä tehtäessä valita vaihtoehto, joka tuottaa suurimman hyödyn kaikille päätöstä koskettaville osapuolille niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä. Utilitaristisessa ajattelussa voidaan olettaa sidosryhmien arvojen, odotusten ja toiveiden taustalla olevan päätöksentekijän arvomaailmaan ja omaan arvomaailmaan perustuva oletus: utilitarismi olettaa, että päätös [=teko] katsotaan tällöin moraalisesti oikeaksi, jos se tuottaa suurimman mahdollisimman hyödyn kaikille niille, joita päätös [=teko] koskettaa. Joskin suurin ongelma utilitarismissa liittyy hyötyjen ja haittojen mittaamiseen. Jos mittausta ei pystytä suorittamaan ei periaatetta voida käyttää. Mittausta vaikeuttaa ihmisten erilainen näkemys hyödyistä ja haitoista ja kun kaikkia hyötyjä ja haittoja ei pystytä arvioimaan ja/tai mittaamaan, joista esimerkkinä mainittakoon terveys ja onnellisuus, on utilitarismin käyttö hyödytöntä tai jopa mahdotonta.
Myös velvollisuusetiikan eli deontologian mukaan ihminen on velvollinen toimimaan moraalisesti oikein ja välttämään moraalista väärintekemistä. Deontologia lähtee siitä, että moraali kuuluu inhimillisen elämän peruspilareihin, joten jos ihminen toimii epäeettisesti, se kieltää samalla inhimillisen elämän. Filosofi Immanule Kantin [1724-1804] etiikan mukaan ihmisen teon seuraukset eivät määritä teon moraalista arvoa millään lailla tilanteessa, jossa teko tehdään hyvästä tahdosta. Tätä kutsutaan Kantin deontologiseksi velvollisuusetikaksi, jossa ihminen pystyy reflektoimaan toimintansa ja on siten rationaalinen olento. Kantilaisen deontologiaetiikan soveltaminen sidosryhmäajatteluun ja sidosryhmäosaamiseen on hyvin haastavaa, sillä kantilaiset periaatteet näyttäytyvät laajoina ratkaisumalleina, mutta niiden avulla ei pystytä ratkaisemaan ristiriitatilanteita, koska niissä nousee esiin tasa-arvokysymyksiä. Sillä velvollisuusetiikka edellyttää aina tasa-arvoista kohtelua kaikkia kohtaan. Kun taas oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon saavuttaminen kuuluvat postmodernin etiikkakäsityksen mukaiseen hyvän elämän tavoiteisiin. Postmoderni etiikka korostaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Moraalikäsityksen aikaansaaminen ja sen kehittyminen tapahtuvat selvitettäessä moraalisia ristiriitoja sosiaalisen kanssakäymisen yhteydessä, jota myös neuvottelutilanne edustaa.
Meneillään olevissa Euroopan turvallisuustilannetta käsittelevissä neuvotteluissa ei ole syytä tuudittautua ajatukseen, että sidosryhmäosaaminen olisi fokuksessa vaan mielestäni fokuksessa ovat aivan muut seikat —> eettinen egoismi?
[lähteet: HS 12.1.2022 ja The Ulkopolitist 2017].
Minkä instanssin puhelin mukaan illanviettoon ja mitkä oikeudet vallintaoikeuden perusteella valtion puhelimen käyttäjällä ovat?
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Valtioneuvoston kansliasta on saatu puhelinyhteys pääministeriin lauantai-iltana [4.12.] soittamalla hänelle [eduskunnan matkapuhelimeen] klo 19.20, ja ministerin mahdollinen altistumisvaara on saatu kerrottua. Puhelun aikana ei ole annettu mitään erityisiä ohjeita välttää kontakteja, joten ministerin vapa-ajan vietto saa jatkua normaalisti. Myöhemmin lauantaina klo 22.00 lähetetty, asiaa koskeva toinen viesti, ei savuttanut välittömästi pääministeriä. Kyseinen viesti onkin lähetetty pääministerille ministerin käytössä olevaan valtioneuvoston matkapuhelimeen, eikä siihen puhelimeen mistä hänet tavoitettiin vajaat kolme tuntia aikaisemmin, eduskunnan matkapuhelimesta. Syyksi viestin tavoittamattomuudelle on ilmennyt, että viestittelyssä käytetty valtioneuvoston matkapuhelin ei ollut pääministerillä tuolloin mukana [lähde HS 7.12.].
Varmaan pääministeri on pohtinut; ottaako mukaan puhelin, jota yleensä pidän mukana vai ottaako puhelin, jota yleensä en pidä mukana vai ottaako molemmat? Omasta näkökulmastani katsoen voin olettaa molempien puhelinten olevan pääministerin viranhoidon kannalta tärkeitä. Pääministeri on itse ilmaissut valtiohallinnossa yleisesti olevan tiedossa, että pääasiassa pääministerillä on mukanaan puhelimista vain toinen eli eduskunnan matkapuhelin? Onkin hyvä kysyä: ovatko soitot ja viestittelyt menneet ohjeistuksien ja yleisesti tiedossa olevien käytäntöjen mukaisesti?
Puhelimen mukaan ottamiseen liittyy mielestäni mielenkiintoinen kysymys, kun asiaa katsotaan vallintaoikeuden näkökulmasta [josta en kylläkään löydä mitään tähän viittaavaa oikeustointa]. Vallintaoikeus [jota ei laissa suoraan selitetä] noin yleisellä tasolla nähdään omaisuuteen liittyvänä laajempana [kuin hallinta- tai käyttöoikeus] oikeutena, joka pitää sisällään tuotto-, käyttö-, ja hallintaoikeuden [nousee joskus esille testamentissa, jossa todetaan lesken tai muun tahon oikeudesta vallita omaisuutta]. Eli vallintaoikeus tarkoittaa oikeutta pitää omaisuutta hallussa ja käyttää sitä; tässä tapauksessa puhelinta.
Ymmärtääkseni sekä valtioneuvoston matkapuhelin että eduskunnan matkapuhelin ovat valtion omaisuutta ja sen perusteella vallintaoikeus on pääasiassa valtiolla. Kun puhelimella on omistaja [valtio], mutta myös samalla taho [ministeri], joka esiintyy omistajan vallintaoikeuden käyttäjänä; herääkin kysymys, mitkä oikeudet vallintaoikeuden käyttäjänä pääministerillä on hänen pohdiskellessa minkä puhelimen[t] hän ottaa mukaansa lähtiessään vapaa-ajan viettoon?
Wikipedia: Vallintaoikeus tarkoittaa oikeutta hallita omaisuutta ja oikeutta tehdä siihen liittyviä oikeustoimia. Tarkemmin jaotellen vallintaoikeuteen sisältyy oikeus
- hallita jotakin irtainta tai kiinteää esinettä
- ryhtyä omaisuuden hoitamisen edellyttämiin toimiin
- tehdä oikeustoimia kolmannen osapuolen kanssa eli esimerkiksi myydä tai pantata omaisuutta
- esiintyä kantajana tai vastaajana omaisuutta koskevassa oikeudenkäynnissä
Monimuotoisuus - johtaminen
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Monimuotoisuuden johtamiseen liittyvässä kirjallisuudessa termille ”monimuotoisuuden johtaminen” ei löydy kansainvälisesti hyväksyttyä määritelmää. Josta voidaan päätellä, että monimuotoisuuden käsittäminen ei ole millään tavalla yksiselitteistä. Monimuotoisuuden johtamisen tekee erityisen vaikeaksi juuri se tosiasia, että monet tahot näkevät monimuotoisuuden johtamisen eritavoin. Nämä tahot suhtautuvat hyvin vaihtelevalla vakavuudella asiaan ja heillä on myös erilaiset tavoitteet, lähestymistavat ja strategiat monimuotoisuuden johtamista ajatellen.
Yhteistäkin löytyy: henkilöiden erojen arvostaminen, tunnistaminen ja hyväksyminen. Henkilöstön henkilökohtaisten erojen on todettu tuovan yritykselle kilpailuetua sekä parantavan työntekijän ja työnantajan välejä ja niinpä tässä yhteydessä myös yksilöiden tarpeet tulevat huomioitua paremmin. Asiaa argumentoidessa talouden näkökulmasta usein nostetaan esiin neljä pääkohtaa:
a) työmarkkinoiden resurssien maksimointi
b) organisaation työvoiman potentiaalin maksimointi
c) työvoiman monimuotoisuuden tuomat uudet asiakkaat ja markkinat, sekä
d) globalisaation tuoma tarve huomioida organisaation kestävään kehitykseen liitettävät eri kulttuurien tarpeet ja vaatimukset.
Teoriassa monimuotoisuuden johtamisen hyödyt ovat helposti esiin nostettavissa ja omaksuttavissakin. Käytännössä eri aloilla ja alueilla on erilaiset työvoimavarannot, jotka aiheuttavat paikallisia ongelmia. On myös yritysjohtajia, joilla on luonnollinen kyky ottaa huomioon monimuotoisuus. Tässä yhteydessä nousevatkin fokukseen johtajien erilaiset taustat ja kyvykkyydet - sidosryhmäosaaminen. Johtajat voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa positiivisesti työntekijöiden motivaatioon hyödyntämällä omia vahvuuksiaan.
Monimuotoisuus näyttäytyy osalle johtajista vaikeammin hahmotettavana, varsinkin silloin kun heidän näkemyksensä mukaan kaikki työntekijät näyttäytyvät samanlaisina vailla erityistarpeita tai erityiskykyjä. Näille johtajille organisaation on määriteltävä selkeämmin mitä monimuotoisuus tarkoittaa. Ja tämä ”johtajajoukko” tarvitsee monimuotoisuuden omaksumiseen ja hahmottamiseen organisaation järjestämää koulutusta sekä selkeitä toimintatapaohjeita löytääkseen työntekijöiden monimuotoisuuden. Heille on myös kerrottava mitä tarkoittaa organisaation näkökulmasta, se, jos olemassa olevat voimavarat jäävä hyödyntämättä. Sillä jossain tilanteessa nämä hyödyntämättömät voimavarat saattavat kääntyä organisaatiota vastaan.
Monimuotoisuutta pohdittaessa nousee esille myös henkilöstön tasa-arvokysymykset. On hyvä tietää perinteisten tasa-arvolakien nojaavan kolmeen periaatteeseen:
a) ihmisten tasavertainen kohtelun
b) ihmisten arvioiminen heidän tekojensa perusteella, sekä
c) ihmisten valinnan vapaus.
Tasavertainen kohtelu käytännön tilanteissa on osoittautunut jokseenkin vaikeaksi, koska jokaisen ihmisen tulkinta kussakin tilanteessa on yleensä erilainen. Johtajisto on voinut käydä läpi kaikki tilanteet kaikista havaitsemistaan näkökulmista ja silti tehty johtopäätös on saattanut muodostua kyseenalaiseksi tai jopa täysin vääräksi. Tällöin kohteena olleen henkilön reaktio on yleensä aina negatiivinen, mutta vähintään pettynyt.
Useasti ihmiset kokevat, että jotkut henkilöt organisaatiossa ovat paremmassa asemassa kuin toiset, ja perustelevat sitä kyseisten henkilöiden saavuttamalla asemalla, kun taas monet näkevät yksilön hankkiman aseman perustuvan pelkkään sattumaan. Tästä syystä yrityksen työntekijöihin tasapuolisesti suhtautuminen ja heidän tasapuolinen huomioimisensa on hyvin tärkeää, joka sisältää myös monimuotoisuuden arvostamisen. On tarpeellista huomioida uuden resurssin palkkaamisen yhteydessä jo olemassa olevan henkilöstön sopivuus ja heidän monimuotoisuutensa.
Sidosryhmäosaaminen osaksi neuvottelutaitoa
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Neuvottelua vaativien asioiden kirjo on laaja. Panokset neuvotteluille ja neuvottelijoille ovat moninaiset, useasti laaja-alaiset ja yleensä erilaiset. Neuvottelu on vuorovaikutusta parhaimmillaan ja yleensä se koskettaa yhteistä elämäämme – elämämme monia osa-alueita. Neuvottelua voidaan pitää vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa neuvottelija(t) pyrkii tavoitteisiinsa monella tapaa. Päästäkseen yhteisymmärrykseen ja neuvottelutulokseen neuvottelijat saman aikaisesti kilpaileva, tekevät yhteistyötä ja kompromisseja.
Neuvottelun vuorovaikutuksellinen suhde määritellään erikseen kaikissa neuvottelutilanteissa osapuolten yhteistyöhalukkuuden ja käyttäytymisen mukaan. Vuorovaikutuksellinen suhde määritellään joko kilpailulliseksi (distributiiviseksi) tai yhteistyöhaluiseksi (integratiiviseksi). Tällöin kyseessä on sosiaalipsykologinen neuvottelumalli, joka erottaa neuvottelutaidoissa kaksi merkittävää osaamisen osa-aluetta: 1) kilvoittelu, johon liitetään erimielisyys 2) taitava neuvottelija poistaa sopimuksen tieltä tarpeettomat esteet ja osaa arvioida milloin pitää pysyä lujana ja milloin on tarpeen hyväksyä kompromissi.
Neuvottelu sinällään muodostuu eri vaiheista ja nämä voidaan jakaa muun muassa seuraavasti: valmistautumisvaihe, aloittamisvaihe, asioiden käsittelyvaihe ja neuvottelun päättämisvaihe. Neuvottelutuloksen hyödyntäminen ja/tai voimaan saattaminen voidaan jossain yhteydessä myös nähdä yhtenä erillisenä neuvotteluvaiheena.
Suomenkielisenä sanana neuvottelu käsittää laajasti neuvotteluun liittyvät monipuoliset lähestymistavat ja näkökulmat. Englanninkielisessä kirjallisuudessa neuvottelu -sana jäsennetään useasti rinnakkaiskäsitteenä. Yksi tunnetuimmista englanninkielistä neuvottelua tarkoittava sana on negotiation tosin kaupankäyntineuvotteluissa käytetään useasti sanaa bargaining. Neuvottelua pidetään muutoksen hallinnan välineenä - prosessina -, jossa neuvottelijat (ihmiset) tapaavat määritelläkseen neuvoteltavaan asiaan liittyvät keskinäiset suhteensa, selvittämällä onko tarvittava muutos mahdollista ja millaisia ehtoja siihen liittyy. Sidosryhmäosaamisen osalta huomio kiinnittyy sidosryhmäverkostojen rakentamiseen, johtamistaitoihin ja oman sosiohistoriallisen kontekstin luomiseen.
Neuvottelu on monipuolinen vuorovaikutuksen muoto, jota voidaan tarkastella hyvin erilaisista lähtökohdista ja näkökulmista. Neuvottelussa kaksi tai useampi osapuoli, joilla on riippuvuussuhde ja eriävät intressit, sitoutuvat sosiaaliseen vuorovaikutukseen päästäkseen kaikkia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen. Sopimusneuvottelut kuuluvat suomalaisessa neuvottelukulttuurissa tyypillisesti sellaiseen tilanteeseen, jolloin ei lähtökohtaisesti ole tiedossa erimielisiä asioita, vaan osapuolet haluavat yhdessä käydä sopimusehtoja lävitse ja neuvotella niistä tarvittaessa. Kyseistä tilannetta voidaan myös pitää tietojenvaihtona varmistamalla yhteisymmärrys ja toisen osapuolen sitoutuminen sopimusehtoihin ja sovittuun asiaan. Sidosryhmäkontekstissa pelkästään yhteistyö päämääränä ei ole ainoa huomionarvoinen asia, vaan myös keinot, joilla yhteistyöhön päästään.
Yksi arkipäiväinen neuvottelutilanne liittyy hetkeen, kun puoliso kysyy: ”Mitä mieltä olet, jos värjään hiukseni harmaiksi?” Jos olet alkujaan rakastunut tummahiuksiseen puolisoon, niin on varmaan syytä neuvotella yhdessä (=integratiivinen vuorovaikutussuhde) kuinka päästään tilanteeseen, joka miellyttää molempia osapuolia. Siis rakastuitko puolisosi persoonaan, olivatko tummat hiukset ne, joiden pohjalta teit valintasi vai vaikuttivatko molemmat seikat puolison valintaan tai kenties aivan jotkut muut seikat? :)
Tiede, tieto, johtaminen, mentorointi ja hypoteesi
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Tiedettä ja sen tekemistä voidaan tutkia muun muassa sosiaalisena, psykologisena, poliittisena tai laajemmin yhteiskunnallisena retorisena ja tiedollisena toimintana. Tiedettä ei ole oikein pystytty yksiselitteisesti määrittelemään. Niinpä tieteen määritteleminen riippuu asiayhteydestä. Tosin fokuksessa useasti ei olekaan yksittäisen tiedekäsitteen määritelmä, vaan sen sijaan se, missä asiayhteydessä ja missä merkityksessä tiedekäsitettä käytetään.
Tieteellä tarkoitetaan toisaalla luotua, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien tietojen systemaattista kokonaisuutta [=tulokset] ja toisaalta tällaisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua, jota voidaan kutsua tieteelliseksi tutkimusprosessiksi [Niskanen 1980, 13].
Jo antiikin kreikan filosofin ja Akatemian perustajan Platonin [427-347 eaa.] ajoista lähtien tieto on määritelty perustelluksi todeksi - uskomukseksi [käsitykseksi]. Tämä tarkoittaa, että voidakseen sanoa oikeutetusti tietävänsä jotain: 1) täytyy olla asiaa koskeva uskomus, 2) tuon uskomuksen on oltava tosi ja 3) uskomukselle on oltava perustelu. Siis kaikkien edellä mainittujen ehtojen on täytyttävä, jotta voi sanoa tietävänsä jotain. Siitä huolimatta ollaan haluttomia sanomaan, että kysymyksessä on aito tieto ja ehkä juuri siitä syystä tietoteoreetikot eivät ole pystyneet määrittelemään yhteisesti hyväksyttävää määritelmää tiedosta. Lisäksi on paradigma = yleisesti hyväksytty ja oikeana pidetty ajattelutapa. Paradigma on merkki tieteenalan kypsyydestä. Tutkimusala voi olla myös ilman jaettua paradigmaa. Tällöin alaa kutsutaan esiparadigmaattiseksi tutkimusalaksi.
Käytännön kautta opittua kehittyvää taitoa voidaan kutsua hiljaiseksi tiedoksi [mm. Collins 1985; Polanyi 1985]. Tämä hiljainen tieto ei liity vain tieteeseen, sillä huomattava osa arkitiedostamme on erilaisten kokemusten synnyttämää taitojen, intuitioiden ja tottumusten muotoja. Kyseessä on tieto, jota ei voida tyhjentävästi esittää väitelauseiden muodossa. Useasti yhtenä hiljaisentiedon esimerkkinä pidetään polkupyörällä ajamisen taitoa. Tällöin kielellisen välittämisen vaikeus nousee esiin, jos pyörällä ajamista opetetaan puhelimitse [=tavallinen puhelin, ei siis älypuhelin] henkilölle, joka ei koskaan ole ajanut pyörällä eikä edes ole nähnyt polkupyörää. Tämä tehtävä edellyttää mahdollisuutta jollain tavoin päästä näyttämään esimerkkiä pyörällä ajamisesta [ehkä älypuhelin toimii jollain tavoin tässä], jolloin oppijalla täytyy olla mahdollisuus oman yrityksen ja erehtymisen kautta opiskella pyörällä ajamisen taito [=oltava pyörän käyttömahdollisuus] :)
Johtamisen ja mentoroinnin tehtävänä on nostaa esiin oppijan – aktorin piilevää osaamista. Kun syntyy uutta oivaltavaa oppimista sekä uutta tietoa, niin tällöin voidaan syntynyttä tietoa siirtää itsenäisesti käytännön sovelluksiin – kuten pyörällä ajamiseen. Hiljaisella tiedolla on muutamia kiinnostavia piirteitä, jotka tekevät niistä pulmallisia. Yksi sellainen on se, ettei ole olemassa ulkoista tuntomerkkiä, jonka avulla pystyttäisiin tunnistamaan taidon siirtyminen tai se hallinta. Siis pyörällä ajamista ei voi oikein muutoin todeta kuin näkemällä oppijan ajavan polkupyörällä tai nähdä ajaminen, vaikka älypuhelimen välittämän kuvan kautta :)
Yleisesti käytetty termi hypoteesi on ennakoiva tietoväite, jolla koitamme todistaa väitettä oikeaksi tai vääräksi. Konstruktiivisen tietoteorian [kognitiivisen psykologian ja humanistis-psykologian yhdistelmä] mukaan hypoteeseilla on hyvin rajallinen arvo, sillä erilaisten muistiinpanojen kokoaminen ja erilaisten muistiinpanojen muunnosten käyttö saattavat johtaa hyvin erilaisiin vastauksiin samoihin kysymyksiin samoista ilmiöistä. Ja kun emme voi olla varmoja havaintojen ja muistiinpanojen validiudesta ja reliabiliteetista voivat puutteet johtaa virheellisiin tietoväittämiin.
Tieteellisen tutkimuksen keskeisiä elementtejä ovat kokeet, havainnot ja tulkinta [johtopäätös], joita voidaan jopa kutsua tieteen perustaksi. Tätä metaforaa [kielikuva eli trooppi] ei saa tieteellisessä tutkimuksessa ymmärtää liian kirjaimellisesti. Tiede ja tieto ovat vaikeasti tulkittavissa, sillä hyvin paljon riippuu siitä, missä merkityksessä ja missä yhteydessä termiä tiede ja tieto käytetään.
Työn tuottavuus – tuo kummajainen!
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: HS [28.9.] uutisoi: ”VM ennustaa talouden kasvupyrähdyksen jäävän tilapäiseksi.” Uutisessa valtiovarainministeriön mukaan talous kasvaa tänä vuonna [2021] 3,3 prosenttia, vuonna 2022 kasvua on 2,9 prosenttia ja 1,4 prosenttia vuonna 2023. Ministeriön ennusteen perusteella talouden kasvupyrähdys johtuu patoutuneen kysynnän purkautumisesta, koska väestön rokottaminen etenee ripeästi, liiketoiminnalle asetettuja rajoituksia puretaan ja kotitalouksien sekä yritysten luottamus tulevaisuuteen on vahvaa. Uutinen kertoo myös, että Suomen talouden keskeisinä heikkouksina valtiovarainministeriö pitää, muiden tutkimuslaitosten tapaan, väestön vanhenemista ja työn tuottavuuden heikkoa kasvua.
Työn tuottavuus, tuo kummajainen, on yleismaailmallinen arviointiperuste, joka kuvaa työvoimakustannusten tehokkuutta materiaalituotannossa. Yleismaailmallisesti sitä käytetään useinmiten: 1) yksityisellä alalla; kauppa, yritykset, yksityiset työnantajat ja 2) julkisella alalla; julkinen sektori ja jopa erilaiset maaryhmät [kuten; EU, Pohjoismaat, OECD yms.] mitattaessa yksittäisten eri tuotantojen tuottavuutta. Yritystalouden näkökulmasta ja miksipä ei myös julkisen talouden kyseessä ollessa ko. indikaattori on hyödyllinen talouden indikaattori, jolla mitataan työn tuottavuutta. Laskentakaavoja on useita, jotka ottavat eri tavoin huomioon erilaiset tuotantoon vaikuttavat tekijät. Monet niistä ovat, käsiteltäessä yritystoiminnan kehittämistä, keskeisiä tekijöitä yrityksen automatisointiin ja tuotteiden laadun parantamiseen, kustannusten ja materiaalinkulutuksen vähentämiseen, progressiivisiin logistiikkajärjestelmiin ja energiatehokkuuteen, verotuksen optimointiin ja pääomarakenteen parantamiseen. Yksi laskentakaava [monista] on, joka mitataan kuinka paljon työntekijä käyttää aikaa tietyn arvon tuottamiseen: W = T / Q. W= arvon tuottaminen , T= työhön käytetty aika, Q= työntekijä.
Tilastokeskus määrittelee työn tuottavuuden seuraavasti: ”Työn tuottavuus lasketaan jakamalla bruttokansantuote [BKT eli arvonlisäys] tai tuotos sen aikaansaamiseksi käytettyjen työtuntien määrällä. Uusklassisen talousteorian mukaan talouskasvu syntyy työn tuottavuuden kasvusta.” Kuntaliitto puolestaan määrittelee työn tuottavuuden työn tehokkuudella: ”Tehokkuus tarkoittaa osittain samaa asiaa kuin tuottavuus. Kun tuottavuus mittaa sitä, kuinka paljon tietyllä panosmäärällä saadaan aikaan, tehokkuus mittaa sitä, kuinka paljon enemmän tietyllä panosmäärällä voitaisiin saada aikaan.
Ajattelen valtiovarainministeriön pohdiskelevan työn tuottavuuden heikkoa kasvua nimenomaan Kuntaliiton määrittelemän työn tuottavuuden kasvun pohjalta – siis työn tehokkuuden näkökulmasta. Mokomakin kummajainen :) .
Ihmislähtöisempi johtajuus
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Lähtökohtaisesti ihminen [yleisesti], nähdään tietävänä ja toimivana olentona eli tiedon hankkijana ja arvovalintojen tekijänä, luonnollisesti tähän ryhmään kuuluvat myös etätyöntekijät sekä ihmislähtöisen johtajauuden koulukuntalaiset.
Näin sidosryhmäajattelijana ymmärrän etätyökontekstissa olevat ihmiset positiivisimmillaan yrityksen käytössä oleviksi resursseiksi, joista yritys voi hyötyä, vieläpä enemmän kuin yritys on joutunut panostamaan ryhmään.
Tässä yhteydessä voidaankin todeta ihmisillä olevan aika paljon tietoa itsestään ja omasta asemastaan olevassa olemassa yhteiskunnassa, siis tässä ajassa.
Tämä on myös liikemaailmassa hyvä tiedostaa, sillä tämän päivän liiketoimintaympäristössä etiikalla on paljon yhtymäkohtia liiketoimintaan ja sidosryhmäsuhteisiin – etiikka kuuluu ihmisyyteen ja sivistyneeseen kulttuurin kuten myös liike-elämään.
”Käynnissä on valtava myllerrys” [HS 16.9]. Kyseisessä uutisessa nostetaan esille; kuinka koronapandemia on vaikuttanut etätyöhön ja kuinka siihen liittyvä teknologinen murros tuo tullessaan laajan muutoksen työskentelytapoihin, jopa koko suomalaiseen työkulttuuriin. Uutistekstissä Akavan työmarkkinajohtaja näkee osan etätöissä olevista kokevan työn rytmittämisen ja keskittymisen olevan helpompaa. Uutisen mukaan ollaan myös menossa ihmislähtöisempään johtajuuteen, voidaan puhua valmentavasta ja palvelevasta johtamisesta kuten uutisessa esiintyvä Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija asian kiteyttää. Olisiko tällä ajatuksella yhteys yritysetiikkaan.
Johtamiseen liittyvää etiikkakeskustelua käydään monissa yhteyksissä tämän päivän liiketoimintaympäristössä, koska yritykset eivät voi yksinkertaisesti toimia ottamatta huomioon toimintaympäristössä tapahtuvia muutoksia. Johtajan yksi tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky osata johtaa niin ihmisiä kuin asioitakin. Mainitussa Hesarin uutisessa esiin nostetut keskustelut ja näkemykset perustuvat ymmärtääkseni aika pitkälti todennäköisyyteen, ei tutkittuun tietoon. Kun tähän yhteyteen lisätään vielä ajatus kollektiivisesta mielestä [collective mind] organisaatiossa, niin tällöin viitataan joukkoon vuorovaikutuksessa toimivia ihmisiä, jotka toteuttavat tehtäväänsä ”yhtenä miehenä” ja nivovat toimintansa toisiinsa älykkäällä tavalla. Kollektiivisen mielen ylläpitäminen vaatii jatkuvaa oppimista ja harjoittelua, useasti monimutkaisten tarkkaavaisuusjärjestelmien luomiseksi ja ylläpitämiseksi, sekä organisaatiotoimijoiden keskinäisen luottamuksen saavuttamiseksi.
Ihmisten työ- ja organisaatiokäyttäytyminen on näkyvää, objektiivista ja konkreettista. Organisaatiosta voimme päätellä paljon tutustumalla organisaatiokarttoihin ja organisaatioiden sääntöihin, jotka eivät kumminkaan voi kertoa ihmisten kriittisistä uskomuksista, asenteista, arvoista ja kokemusmaailmoista, eikä organisaatiokulttuureista, jotka toimivat näkyvien organisaatiokäyttäytymisten taustavoimina. Toisin sanoen emme pysty organisaatiosta näkemään kaikkea tärkeää samalla tavoin, kun näemme ihmisiä ja heidän käyttäytymistään, koneita ja vaikkapa yrityksen pääkonttorin. Organisaatiotodellisuus näyttäisi näyttäytyvän subjektiivisena ja se elää ja asuu ihmisten mielissä. Organisaatiot ovat toiminta-alusta, jossa ei voida onnistua – ei yksilöinä eikä ryhmissä – ellei niiden toimintaa valvota. Organisaatiossa ei ole aina välttämättä tilaa omaehtoiseen toimintaan. Voidaankin kysyä: kuinka helpoiten nopeasti uudistuva yrityskulttuuri toteuttaa organisaation tavoitteet, strategiat ja jatkuvuuden näkökulman?
Johtajuutta tutkivassa kirjallisuudessa [mm. Avolin, Walumbwa & Weber 2009 ja Gartzia & Baniandres 2015] linkitetään johtajuus useimmiten kahteen perusulottuvuuteen: ihmislähtöisyyteen [leadership] ja tehtäväorientoitumiseen [management]. Ihmislähtöisyydessä keskitytään henkilöstön auttamiseen ja huolehtimiseen, alaistaitojen kehittämiseen sekä positiivisiin suhteisiin, tukena olemiseen ja yhteistyöhön. Edellä mainittuihin kohteisiin lisäävät Kosicek, Soni, Sandbothe & Slack [2012] johtajan hyväksynnän; alaisen oman ”lahjan” esiin nostamat intohimoiset ja mielikuvitukselliset inspiraatiot. Ihmislähtöinen johtajuus hyväksyy myös alaistensa yksilölliset eroavuudet, huomioiden ne jokapäiväisessä työskentelyssään, olemalla aidosti kiinnostunut työntekijöidensä tarpeista [Judge 2016]. Tehtäväorientoitunut johtajuus puolestaan keskittyy vallankäyttöön, sääntöjen noudattamisen tärkeyteen ja organisaatiotavoitteiden saavuttamiseen [mm. Yukl 2012].
Työtehtävien toteuttamisen luonne, esimerkiksi etätyö, haastaa johtamistyylit ja johtamistyylien sopivuudet. Well, well jos mennään vuoteen 1932 ja Hermann Karl Hesseen [1877-1962, saksalainen runoilija, kirjailija, Nobelin kirjallisuuspalkinto 1946] ja hänen teokseensa Matka aamun maahan. Teokseen, joka kertoo matkalaisista ja heidän palvelijastaan, jossa palvelija auttaa ryhmän jäseniä pysymään hyvätuulisena ja pitämään yllä positiivista ilmapiiriä. Tähän teokseen pohjautuu palvelevan johtamisen ideologia, jonka isänä pidetään Robert Greenleafia ja hänen artikkeliaan vuodelta 1970 : The leader as servant = johtaja palvelijana [Northouse 2013]. Tieteellisessä kirjallisuudessa, joka käsittelee palvelevaa johtajuutta, käytetään yleisemmin termiä `seuraaja´ [follower]. On aloja ja asiantuntijaorganisaatioita; asianajotoimistot, investointipankit, konsultointiyritykset jne. jotka eivät tunnista seuraaja -roolia, vaan näkevät itsensä aktiivisena päätöksentekijä ja oman työnsä johtajana [Empson 2019].
Palvelevan johtajuuden fokuksessa ovat nimenomaan alaiset, silti johtajan persoonallisia ominaispiirteitä ei tässäkään johtamismallissa voi jättää huomioimatta. Palvelevalle johtajuudelle ominaisia piirteitä ovat: eettisyys, voimaannuttaminen ja arvon luominen, johdettavien ihmisten asettaminen etusijalle, emotionaalinen parantaminen ja käsitteellistäminen [Northouse 2013]. Hunter [2013] näkee palvelevan johtajan sovinnollisuudella ja ekstroverttiydellä olevan selvän yhteyden johtajuuteen. Edellä mainitut piirteet kuuluvat persoonallisuuspiirteiden Big Five -malliin [Goldberg 1990], johon kuuluvat myös tunnollisuus, tunne-elämän tasapainoisuus ja avoimuus.
Summa summarum: Herääkin kysymys kuinka muun muassa ihmislähtöinen johtajuus ja palveleva johtajuus eroavat toisistaan? Kun itse, yksinkertaisesti, vastaan omaan kysymykseeni: palveleva johtajuus on saanut `alkunsa´1930 -luvulla ja ihmislähtöinen johtajuus on noussut `parrasvaloihin´ 1980 -luvulla. Yhteistä molemmille johtajuus -ismeille on ihmislähtöisyys ja avoin vuorovaikutus :).
Tutkimus – osaamisen perusta!
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Otsikko: ”Tiedeväki otti imagovoiton selkokielellä” [HS 10.9.]. Kirjoituksessa viitataan Twitterissä olevien satojen tieteentekijöiden [140 merkin tiivistyksiä] tempaukseen, jossa tieteentekijät penkovat mitä mielenkiintoisempia kysymyksiä osaten omasta mielestään puhua niistä ymmärrettävästi. Lisäksi tekstissä nostetaan esille tavan kansalaisen vaikeutta arvioida tieteeseen kohdennetun rahoituksen myötävaikutuksella saatavien tutkimusten laadukkuutta ja, että tiederahoituksen perusteista kansalaisilla on silti oikeus esittää kriittisiä kysymyksiä siinä missä muustakin julkisen rahan käytöstä. Ja kysymyksiin toivotaan vastauksia selkokielellä.
Suomen Akatemian pääjohtajan haastattelu-uutisessa [HS 11.9.] pääjohtaja kertoo seuranneensa Twitterissä #minätutkin aihetunnuksella käytävää hyvin monenlaista keskustelua. Todeten osan käydystä keskustelusta olevan epäasiallista ja maalittavan tutkijoita, joka on hyvin valitettavaa. Pääjohtaja toteaa myös tiedeväen tarpeellisuudesta katsoa itse peiliin, sekä tarpeesta kertoa nykyistä enemmän tiederahoituksen vaikuttavuudesta, myös silloin kun sitä ei erikseen kysytä. Hän mainitsee myös julkisten kuvausten ymmärrettävämmiksi tekemisen tarpeellisuudesta, koska rahoitushakemukset ja rahoituspäätökset, sekä itse julkaisut ovat julkisia, todeten samalla tutkimuksiin liittyvien tutkimussuunnitelmien ja kansainvälisten arviointilausuntojen olevan julkisuuslain nojalla salassa pidettäviä.
Ymmärtääkseni meillä kansalaisilla on aito tiedon intressi, jolloin voin ajatella kansalaisten haluavan avartaa ja täydentää kuvaansa todellisuudesta, jonka vuoksi on tärkeää, että tutkittu tieto saatetaan mahdollisimman hyvin julkisuuteen ja helposti kansalaisten ulottuville. Tutkimus suoritetaan hyvän tieteellisen käytännön edellyttämällä tavalla, tällöin hyvää tieteellistä käytäntöä koskevien ohjeiden soveltaminen ja noudattaminen on tutkijoiden [tiedeyhteisöjen] itsesäätelyä, jolle lainsäädäntö määrittelee rajat. Muun muassa tietosuojasta huolehtiminen on tieteellisen tutkimuksen menestymisen edellytys ja se turvaa tutkittavien luottamusta, siis tietosuojasäännökset suojaavat tutkimuksen kohteena olevien henkilöiden yksityisyyttä.
Todettakoon, että kaikki tutkimustoiminta ei ole tieteellistä, kuten mielipidetutkimukset, markkinointitutkimukset, erilaiset suunnittelu- ja selvitystehtävät, tällöin tieteelliselle tutkimukselle asetetut käsittelyperusteet ja niihin liittyvät poikkeukset eivät ole käytössä. Henkilötietojen käsittely koskee muitakin kuin tieteellisiä tutkimuksia. Toki anonymisoituja tietoja ilman käsittelyperustetta voidaan tutkimuksissa käyttää, jolloin niihin ei sovelleta tietosuojasäännöksiä ja tällöin ei ole kyse henkilötiedoista. Se mikä tekee tutkijan työstä kiinnostavaa, mutta myös haastavaa on uuden tiedon hankinta, jolla nostetaan suomalaisen osaamisen tasoa. Suomen menestyminen perustuu osaamiseen, ei rahapelituottojen jakamisen kompurointiin!
Raimo Kovanen PhD Tutkijaliitto ry:n ja Academia.edu:n jäsen
Kuinka tekijä työnsä löytää?
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Tänään, keskiviikkona 25.8. yhtenä kuluvan kesän harvoista sateisista aamuista, Hesaria lukiessani eteeni avautui uutinen: ”Miten yhdistää avoimet työpaikat ja sadattuhannet työttömät?” Tätä, lähes ”maailmankaikkeuden” kestoaihetta ovat ko. uutisessa käsitelleet kolme rekrytointialan ammattilaista. Millään tavalla tilannetta ja uutisessa esille otettuja näkökulmia väheksymättä halua kuitenkin laittaa soppaan myös oman lusikkani, lusikkani, jolla hämmennän soppaa hiukan tutkijan näkökulmasta.
Uutisessa mm. kritisoidaan koulutusta ja korostetaan uuden oppimisen mahdollisuuksia. Yleisesti voidaankin ajatella osaavien ihmisten olevan niukka resurssi. Osaajien tarve on kasvanut koulutusta nopeammin, sillä asenteet muuttuvat ja jopa kehittyvä nopeammin mitä koulutus ehtii niihin vastaamaan. Oppiminen ei ole vain tietojen hankkimista vaan ammattilaiseksi tulemista. Ammattilaisuus edellyttää oman osaamisen kehittämistä, yhteisiin tavoitteisiin sitoutumista, joiden saavuttamiseksi ollaan valmiita henkilökohtaisesti ”taistelemaan” – se vaatii innovatiivisuutta. Innovatiivisuuden sanotaan olevan keskeinen osa liiketaloutta! Innovatiivisuus on mm. kykyä uusiutua, kehittää ja ottaa vastaan uusia ideoita, kaupallistaa ja toteuttaa – käyttää hyväksi aikaansaatuja ideoita. Yleisesti voidaan todeta innovatiivisuudelle löytyvän tarvetta – paitsi liiketaloudessa – myös koko yhteiskunnassa yleensä, sillä yhä kiihtyvässä kasvutahdissa on vaikeaa pysyä mukana ilman innovatiivisuutta. Kognitiivisen psykologian mukaan ihmisen maailma ja siinä samalla yhteiskuntakäsitys muotoutuvat ja kehittyvät kognitiivisen oppimisen tuloksena, joten arvostukset, ihanteet ja yhteiskuntakäsitys luovat pohjaa sille, kuinka ihminen käsittelee tietoa ja ohjaa toimintaansa tiedostaen tai tiedostamattaan päätöksiään tehdessään. Oppimiseen ei voi käskeä, sitä pitää jokaisen haluta. Osata tehdä mitä tarvitaan, vaatii aivoja … siis älyä lähtökohtanaan. Tarvittava äly ei lähde vain yhdestä päästä, vaan toimivasta yhteistyöstä ihmisten kesken. Tämän edellytys puolestaan on henkinen luottamus ja positiivinen suhtautuminen toisiin ihmisiin. Kukaan meistä ei voi olla kaikkea.
Me suomalaiset olemme pitäneet jotenkin mm. työntekoon liittyvää sosiaalista kulttuuria helposti pinnallisena näytelmänä. Olemme hellineet mielikuvaa, että tuttu suomalainen ”perustönkköys” on jotenkin kunnioitettavan aito asia ja sulava ”salonkikelpoisuus” jopa suorastaan moraalisesti arveluttava juttu. Useasti juuri näillä sulavasti kommunikoivilla, sosiaalisesti taitavilla henkilöillä on sekä hyvä tilannetaju ja mainio roolinottokyky, siis tunteet, äly sekä tehtävän suorittamisessa tarvittava ajankäyttö ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Kaikessa kiireessä on, älyään käyttämällä, älyttävä todellisen luksuksen olevan palvelutilanteessa käytettävä aika. Ihmisen elämän laatu ja ainutkertaisuus sekä tärkeys [myös palvelutilanteessa] ei löydy täysistä kalentereista, vaan läsnä olemaisesta ja älykkäästä ajan käytöstä.
Hesarin uutinen päättyy lauseeseen: ”Meidän tehtävänä on löytää työnantaja, jolla on asiakkaalle sopivaa työtä.” Ei mikään vähäpätöinen haaste, menestystä tehtävässä.
P.S. Olen lähettänyt oheisen tekstin Hesarin mielipide -sivustolle julkaistavaksi … saas nähdä :)Maalittaminen
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Muutama ajatus maalittamisesta. Maalittaminen tyypillisimmillään tapahtuu tietoverkossa, jossa kohdetta/uhria loukataan tai uhataan niin kutsuttuna järjestelmällisenä toimintana - sitä tapahtuu myös face to face ympäristössä. Se, pitäisikö maalittaminen kriminalisoida jakaa myös asiantuntijoiden mielipiteitä, siis lainoppineetkaan eivät ole siitä yhdenmielisiä. Mm. OM:n [oikeusministeriö] tilaama selvitys [tekijä OTT Illman], joka on julkaistu 3.12.2020, antaa ymmärtää, ettei uutta erillistä lainvalmistelua maalittamisen kriminalisoimiseksi tarvita.
Kyseessä olevan julkaisun mukaan erillinen maalittamisen kriminalisoiva lainsäädäntö ei ratkaisisi ongelmaan, sillä jo olemassa oleva lainsäädäntö antaa kohtuullisen hyvät ”eväät” maalittamisen torjuntaan. Taas [Kuntalehti 9.12.2020] Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtaja [OTK Rytkölä] näkee maalittamisen torjumisen tarvitsevan selkeämpää lainsäädäntöä [rangaistussäännös] oikeudenhoidon ja hallinnon toimintakyvyn kuten myös sananvapauden turvaamiseksi.
OM:n julkaisun [3.12.] mukaan joidenkin sosiaalisen median ylläpitäjät pitäisi lailla [olemassa olevalla] velvoittaa valvomaan alustoillaan julkaistujen ”postausten” sisältöä ja jopa poistamaan ilmeisen rikoksen tunnusmerkistön täyttävät julkaisut.
SM [sisäministeriö] on puolestaan keväällä 2020 asettanut työryhmän, jonka tehtävänä on mm. valmistella käytännön ehdotuksia tehostettuun maalittamisen vastaiseen toimintaan. Työryhmän puheenjohtajan [VTM Mankkinen] mukaan maalittamisen kohteena voi olla yksittäinen ihminen tai organisaatio kuten myös organisaatio, jossa maalittamisen kohteena oleva ihminen toimii.
Sanaan maalittaminen voi törmätä monessa eri yhteydessä. Wikipedia määrittelee, että maalittaminen = sodankäynnissä kohteiden määrittäminen tuhottavaksi, henkilön mustamaalaaminen sosiaalisessa mediassa. Maalittaminen ei siis ole siveltimellä maalaamista, jolloin maalipinnasta on mahdollisuus tehdä elävämpää, toki maalittamisellakin saadaan aikaan kokolailla elävää jälkeä ….
Sanakirja: maalittaminen = targeted harrasment / on line shaming.
Voinkin ajatella että, maalittamisesta on syntymässä ja on jo osin syntynytkin kulttuuri, joka kärjistää ja polarisoi ihmisten välistä luottamusta monella tavoin. Uskottavia roolimalleja tarvitaan, jotka ”uskaltavat” katkaista tämän yksittäisiä ihmisiä ja yhteiskuntaa musertavan negatiivisen kehityssuunnan - kun tuohon lainsäädäntöön ja/tai mahdollisiin uusiin rangaistussäännöksiin turvautuminen ei näyttäkään kovin yksioikoiselta. :(
Poliittinen rihlaus!
Tekstin tuottaja Raimo Kovanen: Hesarin [13.5.] yksi uutisotsikoista kuuluu: ”Sdp vei perussuomalaisilta aseen.” Aseesta puhuttaessa puhutaan aika useasti myös rihloista. Aika moni aseenkäyttäjä tai ylipäätään aseista kiinnostunut henkilö tietää mistä puhutaan, kun puhutaan aseen rihlasta [=ura, naarmu]. Rihlauksen lähtökohtaisena tarkoituksena on parantaa osumatarkkuutta. Kun taas ballistisissa tutkimuksissa [rikostukinnassa] pyritään ase rihlojen perusteella jäljittämään aseenkäyttäjä [patruunaerän ostoon perustuva tunnistaminen] tutkittaessa henkirikoksen selvittämiskontekstissa luodin alkuperää .
Historiasta tunnetaan myös rihlasakset, joita käytettiin alkujaan juuri aserihlausten valmistuksessa, rihlaus tunnetaan myös kullanhuuhdonnassa käytettävän rännin pohjassa olevina poikittaisina esteinä, esteitä kutsutaan rihloiksi.
Perussuomalaisten aseesta puhuttaessa, jonka Sdp vei, tullaan eduskunnan EU:n elpymispakettikeskusteluun ja siihen kun Sdp yllättäen halusi panna asian hetkeksi pöydälle. Tällä ”pöytäyksellä” vietiin [hallitus] perussuomalaisilta keskeinen ase elpymispaketin käsittelyn viivyttämiseksi: [vahvistamaton tulkinta] kun on kerran pöydälle laitettu ei laitettua voida toista kertaa laittaa.
Mielestäni politiikkaan rihlaus voidaan kytkeä elpymispakettikeskustelun kontekstissa: varapuhemies Eerola ”hyllytettiin” ettei hän voi parantaa perussuomalaisten osumatarkkuutta [uudelleen pöytääminen, jota seuraisi periaatteessa ajallisesti määrittelemätön viivytysmahdollisuus] puhemiehelle kuuluvien oikeuksiensa perusteella, johtaessaan puhetta eduskunnassa joskus yön tunteina, kun tukipakettia vastustavilla edustajilla on tilapäinen enemmistö eduskunnassa.
Puhemies Vehviläinen perustelee Eerolan ”hyllyttämistä” perusuomalaisten yhdessä sopimalla sopimuksella: sopivan hetken tullessa ”pöydätään” keskustelu uudelleen ja siirretään elpymispakettiasian käsittely kertaheitolla syksyyn.” Siis hyllyttäminen siksi, kun ei ole tarkkaa tietoa voidaanko ”kullanhuuhdonnassa” laittaa sama asia useammin kuin kerran pöydälle.
Puhemiehen tehtävänä [PeL 42.2 §] on mm. valvoa, että menettelyssä noudatetaan perustuslakia ja eduskunnan työjärjestystä. Varsinaisten menettelysäännöstöjen lisäksi puhemiehen on kiinnitettävä huomiota muun muassa siihen, onko asian käsittelyyn olemassa laillinen aloite tai onko ehdotus vastoin perustuslakia tai eduskunnan jo tekemää päätöstä. Lisäksi puhemiehen edellytetään noudattavan tehtäväänsä hoitaessaan ja varsinkin johtaessaan puhetta täysistunnoissa ehdotonta tasapuolisuutta. Tästä syystä puhemies ei saa osallistua täysistunnossa keskusteluun eikä äänestykseen [PeL 43.3. §].
Nähtäväksi jää kuinka ”poliittinen rihlaus” kantaa tulevaisuuteen ja mitä perustuslakivaliokunta lausuu pöytäysasiasta? Uria ja naarmuja siitä on jo syntynyt!